"Minä panen ne pankkiin sinun nimellesi", sanoi Gertrude vihdoin.
"Ei, sitä sinä et saa tehdä. Se on sinun, sinä saat tehdä sillä, mitä tahdot, ja ellet halua sitä, minä annan sen Marialle. Hän tietää, mihin raha on tarpeellista. Minä ehdotan kuitenkin, että sinä otat itsellesi palvelijan ja lepäät kerrankin oikein perin pohjin."
"Minun täytyy kertoa tämä Bernardille", sanoi sisar lähtiessään.
Martin virnisti, ja sitten hän nauroi.
"Kerro, kerro vain", hän myönsi. "Ehkäpä hän sitten kutsuu minut taas päivälliselle."
"No, sen hän tekee — siitä olen aivan varma!" huudahti Gertrude kiihkeästi syleillen ja suudellen häntä kerta kerran perästä.
XVIII LUKU
Eräänä päivänä Martinille selvisi, että hänellä oli ikävä. Hän oli terve ja voimakas, eikä hänellä ollut mitään tekemistä. Kirjoittamisen ja opintojen lopettaminen, Brissendenin kuolema ja välien rikkoutuminen Ruthin kanssa olivat jättäneet suuren tyhjän sijan hänen elämäänsä, eikä se tyhjyys tuntunut täyttyvän siitä, että asusteli hienoissa kahviloissa ja poltteli egyptiläisiä sikareja. Oli totta, että Etelämeret kutsuivat häntä, mutta hän tunsi, ettei ollut vielä suorittanut kaikkia toimiaan loppuun Yhdysvalloissa. Kaksi kirjaa oli jo ilmestynyt, ja toiset odottivat tilaisuutta päästäkseen julkisuuteen. Ne tuottaisivat rahaa, ja hän ottaisi sitä säkillisen mukaansa Etelämerille. Hän muisti laakson ja lahden Marquesas-saarilla, ja sen hän voisi ostaa tuhannella Chilen dollarilla. Laakso tunkeutui hevosenkengän muotoisesta lahdesta pilviä tavoittelevien vuorten väliin ja oli alaltaan ehkä tuhannen eekkeriä. Se kasvoi etelämaan hedelmiä, siellä vilisi viljalti villikanoja ja -sikoja, joskus eksyivät sinne villikarjain laumat, kun taas vuorten huipuilla ilakoivat vuorikauriit tai ne kiitelivät pakoon villikoirien huohottavia parvia. Koko paikka oli villi. Siellä ei asunut ainoatakaan ihmisolentoa. Ja hän saattoi ostaa sen ja tuon lahden tuhannella Chilen dollarilla.
Ihanana oli tuo paikka hänen muistossaan. Lahti oli niin syvä, että suurimmatkin laivat saattoivat sinne purjehtia, ja niin suojaisa, että Etelämerien laivayhtiöt pitivät sitä parhaimpana ankkuripaikkana satojen mailien säteellä. Hän ostaisi kuunarin — huvipursia muistuttavan aluksen, joka uisi kuin sorsa — ja sillä hän kiertelisi saaristossa helmiä pyydystellen. Laakso lahtinensa tulisi hänen päämajakseen. Hän rakentaisi perinteellisen turveasumuksen, samanlaisen kuin Tatilla oli, ja sen ja kuunarinsa hän täyttäisi tummaihoisilla palvelijoilla. Siellä hän ottaisi vastaan Taiohaen käskynhaltijan, laivojen kapteenit ja kaikki parhaat Etelämerien kiertäjät. Hänen talonsa olisi aina avoinna, ja hän eläisi kuin prinssi. Ja hän unohtaisi kaikki kirjat ja koko maailman, joka oli hänelle vain pettävä harhakuva.
Voidakseen toteuttaa kaiken tämän hänen täytyi vielä odottaa Kaliforniassa täyttääkseen säkkinsä rahalla. Sitä oli jo alkanut virrata sinne runsaanlaisesti. Jos yksi kirjoista saavuttaisi menestyksen, tekisi se hänelle mahdolliseksi myydä koko tuon käsikirjoituskasan. Niin hän voisi yhdistellä runonsa ja pienet kertomuksensa kirjoiksi, ja silloin hän saisi olla varma sekä laaksosta että lahdesta ja kuunarista. Hän ei enää koskaan kirjoittaisi. Siitä hän oli tehnyt järkkymättömän päätöksen. Mutta sillä aikaa, odottaessaan kirjojensa ilmestymistä, hänen tulisi tehdä jotakin eikä vain elää tässä tyhmässä hämäryydessä ja kuolleisuuden tilassa, johon hän oli vaipunut.