Hän huomasi eräänä sunnuntaiaamuna, että muurarien ammattiosasto aikoi viettää ulkoilmajuhlaa Shell Mound Parkissa, ja sinne hän lähti. Hän oli muinaisina päivinä ollut kyllin usein mukana samanlaisissa työväen edesottamuksissa, tietääkseen, millaisia ne olivat, ja hänen astuessaan puistoon tulvehtivat mieleen vanhat unohtuneet tunnelmat. Kaikesta huolimatta, ne olivat hänen omiaan, kaikki nuo raskaan työn raatajat. Hän oli syntynyt heidän keskuudessaan, hän oli heidän kanssaan elänyt, ja vaikka hän oli kauan harhaillut heistä erossa, oli kuitenkin hyvä tulla vihdoin takaisin heidän joukkoonsa.
"Mutta eikö tuo ole Mart?" hän kuuli jonkun sanovan, ja samassa ystävällinen käsi taputti häntä olalle. "Missä sinä olet ollut koko tämän pitkän ajan? Merellä? Tule, niin otamme ryypyn."
Hän tapasi itsensä vanhan sakin keskeltä — vanha sakki, vain siellä täällä uusia kasvoja entisten sijalla. Eivät he olleet muurareita, mutta heillä oli kuitenkin tapana, kuten ennenkin käydä sunnuntaijuhlissa tanssimassa ja pitämässä hauskaa — ehkä tappelemassakin. Martin joi heidän kanssaan ja alkoi tuntea olonsa inhimilliseksi vielä kerran. Hän oli ollut hullu lähtiessään heidän luotaan, hän ajatteli, ja hän oli aivan varma, että hänen elämänsä onnen määrä olisi ollut suurempi, jos hän olisi jäänyt näiden luo ja jättänyt rauhaan kirjat ja ihmiset, jotka olivat kiivenneet korkeihin asemiin. Mutta olut ei tuntunut maistuvan yhtä hyvältä kuin ennen. Brissenden oli kuohuvalla oluellaan turmellut hänen makunsa, hän päätti ja mietti, eivätköhän myös kirjat olleet turmelleet hänen makuaan seuraan ja näihin hänen nuoruudenystäviinsä nähden. Hän arveli, ettei häntä kuitenkaan oltu aivan pilattu ja lähti tanssilavalle. Hän tapasi siellä Jimmyn, katonpanijan, erään rotevan, vaalean tytön seurassa, mutta tyttö luopui hänestä heti Martinin nähtyään.
"Katsos poikaa, niin on kuin ennen muinoin", päivitteli Jimmy, sakki purskahti nauruun hänen kustannuksellaan, kun Martin pyöri valssiin tuo vaalea ja roteva käsivarrellaan. "Enkä minä siitä tappele. Minä olen niin saakelin iloinen nähdessäni hänet. Katsokaas, miten hän tanssii! Se on kuin silkkiä. Kuka voi siitä tyttöä syyttää?"
Mutta Martin palautti vaalean Jimmylle, ja he kolme katselivat tanssia, ympärillään puolisen tusinaa ystäviä, katselivat keimailevia pareja, jotka nauroivat ja ilkamoivat keskenään. Kaikki iloitsivat Martinin takaisintulosta. Ei ainoakaan hänen kirjoistaan ollut tullut vielä kirjakauppaan, eikä siis mikään ulkonainen arvo hänessä heitä viehättänyt. He pitivät hänestä hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi kuin prinssi, joka on palannut pitkästä maanpaosta, ja hänen surullinen sydämensä riemuitsi siitä ystävyyden ylenpalttisuudesta, jolla sitä valeltiin. Hän teki siitä hulluttelujen päivän ja oli parhaimmalla tuulellaan. Sitä paitsi hänellä oli rahaa, kuten muinoin palatessaan mereltä tili taskussansa, ja hän antoi setelien lentää.
Kerran hän näki tanssiessaan Lizzie Connollyn astelevan käsi kädessä erään nuoren työmiehen kanssa, ja kun hän myöhemmin kiersi tarjoiluhuoneessa, hän tapasi hänet muutaman pöydän ääressä nauttimassa virvokkeita. Kun hämmästys ja tervehdykset olivat ohi, hän johti hänet ulommas, jossa he voisivat keskustella tarvitsematta huutaa yli musiikin pauhinan. Siitä hetkestä, jolloin hän oli alkanut puhutella, oli tyttö hänen. Hän tiesi sen. Sen näki tytön ylpeästä katseesta, jokaisesta hänen vartalonsa hyväilevästä liikkeestä ja tavasta, jolla hän imi itseensä Martinin jokaisen sanan. Lizzie ei ollut enää se nuori tyttö, jollaisena hän oli oppinut hänet tuntemaan. Hän oli nyt nainen, ja Martin huomasi, että hänen villi kesytön kauneutensa oli lisääntynyt, menettämättä mitään viileydestään, vaikka tuli tuntui nyt hillitymmältä. "Kaunotar, täydellinen kaunotar!" hän mutisi ihaillen. Ja hän tiesi, että tyttö oli hänen, että hänen tarvitsi vain sanoa: "Tule!" ja tyttö antaisi viedä itsensä vaikka maailman loppuun.
Juuri kun nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, hän sai päähänsä ankaran iskun, joka oli vähällä tuuperruttaa hänet maahan. Se oli miehen nyrkki, joka vihan kiukussa oli iskenyt sellaisella raivolla, ettei se ollut sattunut leukaan, johon se oli tarkoitettu. Horjahtaen Martin käännähti ja näki nyrkin juuri iskevän uudestaan samalla raivolla. Vaistomaisesti hän painoi päänsä alas ja vaaratta nyrkki sujahti ohi, ja mies menetti tasapainonsa. Martin auttoi vasemmallansa lisäten koko ruumiinsa voimalla tuupertuvan miehen vauhtia. Pitkin pituuttaan mies mätkähti maahan, hypähti samassa jaloilleen ja teki raivokkaan hyökkäyksen. Martin näki hänen vihan vääntämät kasvonsa ja ihmetteli, mikä mahtoi olla miehen raivon syynä. Mutta miettiessään sitä hän antoi miehelle keskelle kasvoja sellaisen iskun, että tämä tuupertui silmät tulta iskien maahan. Jimmy sakkeinensa juoksi heitä kohden.
Martinia tuo kaikki värisytti. Tässä olivat vanhat ajat kostoineen, tansseineen, tappeluineen ja hauskuuksineen. Pitäessään vihollistansa silmällä hän katsahti Lizzieen. Tavallisesti tytöt kirkuivat, kun syntyi tappelu, mutta Lizzie ei ollut kirkumat. Hän katseli henkeä pidätellen, kurkoittaen hieman eteenpäin, toinen käsi painettuna rintaan, posket punoittavina ja silmissä suuri, hämmästynyt ihastus.
Mies oli noussut ylös ja koetti riuhtoa itseään irti miesten käsistä, jotka pitivät häntä kiinni.
"Hän odotti minun paluutani!" hän huohotti hampaittensa välistä. "Hän odotti minun paluutani, ja sitten tuo vietävä tunkeutuu väliin. Päästäkää minut, saatana! Minä näytän hänelle!"