Hän asteli aivan toisen kintereillä väännellen hartioitansa ja toikkaroiden hajalla säärin, aivan kuin sileän lattian palkit olisivat nousseet ja laskeneet kuin meren mainingit. Avarat huoneet tuntuivat olevan liian ahtaat hänen hoippuvalle käynnilleen, ja hän ajatteli kauhulla, että hänen leveät hartiansa tarttuisivat oviin tai että hän tyrkkäisi matalalle uunin reunalle asetetut koristeet lattialle. Hän aivan kuin kimmahteli esineestä toiseen ja suurensi moninkertaiseksi vaaran, jota todellisuudessa ei ollut muualla kuin hänen mielikuvituksessaan. Sohvapöydälle oli ladottu korkea kasa kirjoja, ja sen ja suuren flyygelin välillä oli tilaa niin runsaasti, että puoli tusinaa olisi mahtunut kulkemaan siitä rinnan, mutta hän hiipi siitä varovasti peläten ja vavisten. Hänen jäntevät käsivartensa riippuivat velttoina sivuilla. Hän ei keksinyt, mihin panna kätensä; kun hän kiihtyneessä mielessänsä kuvitteli, että oli ollut kyynärpäällään tyrkkäämäisillään pöydällä olevaa kirjakasaa, hän kavahti kuin pelästynyt hevonen ja oli potkaista pianotuolin nurin. Hän katseli toisen miehen notkeata käyntiä edessä ja ensi kertaa elämässään hän havaitsi kulkevansa toisella tavalla kuin muut miehet. Hän tunsi äkillisen häpeänpiston povessa, että hän saattoi esiintyä niin kömpelösti. Hikihelmet kihosivat hänen otsalleen, ja hän pysähtyi kuivaamaan ahavoituneita kasvojaan nenäliinalla.
"Pysähdy nyt hetkeksi, Arthur, poikaseni", hän virkkoi koettaen leikillä verhota suunnatonta hämminkiään. "Tämä on jo sentään sinun seuralaisellesi liian paljon yhdellä kertaa. Anna minulle aikaa hengittää edes hetkinen. Sinähän tiedät, etten edes tahtonut tulla, ja tuskinpa ne sinun omaisesikaan hetipaikalla haluavat minua nähdä."
"Älä ole ollenkaan hämilläsi", kuului tyynnyttävä vastaus. "Ei sinun tarvitse ujostella meitä. Me olemme sangen vaatimatonta väkeä. Kas vain, tuollahan on kirje minulle!"
Hän astui pöydän luo, repäisi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä antaen siten vieraalle aikaa rauhoittua. Vieras ymmärsi hänen tarkoituksensa ja oli kiitollinen. Syntymälahjaksi hän oli saanut herkän mielen ja terävän älyn, ja vaikka pinnalla näkyi vähän, hänen mielessänsä risteilivät kuitenkin tuhannet tunteet. Hän kuivasi otsansa ja katseli ympärilleen. Kasvot olivat rauhalliset, mutta silmissä oli samanlainen ilme kuin villieläimellä, kun se vainuaa vaaraa. Tuntematon ympäröi häntä joka puolelta; levottomana hän odotti; mitä tapahtuisi. Hän ei keksinyt, mitä tekisi, ymmärsi vain, että hän käyttäytyi kuin moukka, ja kaikki mitä hänessä oli, tuntui kelvottomalta tähän ympäristöön. Hän oli arka ja äärimmilleen itserakas, ja se veitikkamainen katse, jonka toinen salaa kirjeen takaa häneen heitti, tuntui lävistävän kuin tikari hänen olemuksensa. Hän huomasi tuon katseen, mutta ei ollut siitä tietävinäänkään, sillä ainoa, jonka hän perin juurin oli oppinut, oli mielenmaltti. Mutta tikarinpisto sattui hänen ylpeyteensä. 'Hän kirosi tuloaan, mutta päätti samalla, että kun kerran oli tullut, hän tahtoi kestää kaiken. Hänen kasvojensa ilme koveni, ja katseessa välähteli taisteluhalu. Hän katseli levollisemmin ympärilleen, teki selviä havainnolta ja painoi tämän kauniin huoneen sisustuksen yksityiskohdat tarkasti mieleensä. Hänen silmänsä olivat terävät, eikä mikään jäänyt huomaamatta, ja kuta kauemmin hänen katseensa joi tästä kauneuden lähteestä, sitä tarkemmin häipyi uhma hänen kasvoiltaan ja sijalle ilmestyi lämmin innostus. Hän oli altis kauneuden vaikutukselle, ja täällä sitä oli runsaasti nähtävänä.
Muuan öljymaalaus kiinnitti hänen mieltänsä. Mahtava aalto vyöryi pirstoutuen yli kalliokielekkeen, raskaat myrskypilvet peittivät taivaan, ja edempänä aallokossa purjeet pingoittuneina luovi luotsialus kohden ilta-auringossa rusottavaa myrskyistä taivaanrantaa. Alus oli kallistunut niin, että kannelta saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat. Siinä oli kauneutta, ja se vangitsi hänet kokonaan. Hän unohti kömpelön käyntinsä ja asteli lähemmäksi taulua, aivan lähelle. Silloin häipyi kokonaan kankaan kauneus. Hänen kasvojensa ilme kuvasti hänen hämmästystään. Hän tuijotti taulua, mutta näki vain huolimattomasti läiskittyjä värilänttejä, ja siksi hän vetäytyi takaisin. Samana hetkenä kauneus palasi takaisin kankaalle. "Pilakuva", hän ajatteli kääntäen katseensa taulusta, mutta kesken niiden lukemattomien vaikutelmien, jotka valtasivat hänen mielensä, hänellä oli aikaa ihmetellä, että niin paljon kauneutta oli tuhlattu pelkkään pilaan. Hän ei tuntenut maalaustaidetta. Hän oli kasvanut sellaisissa oloissa, joissa värit ja ääriviivat esiintyvät pettämättöminä, katselipa niitä läheltä tai kaukaa. Hän oli kyllä nähnyt öljymaalauksia näyteikkunoissa, mutta ikkunoiden lasit olivat estäneet häntä työntämästä kiihkeitä silmiään liian lähelle.
Hän katsahti ystäväänsä, joka yhä luki kirjettä, ja tarkasteli pöydällä olevia kirjoja. Hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä kiihkeä halu ja kaipaus, kuten nälkäisen katseeseen, kun hän näkee herkullisen aterian. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, astui pöydän luo, jossa melkein hellästi tarttui kirjoihin. Hän tavaili kirjojen ja tekijäin nimiä, luki rivin sieltä, toisen täältä hyväillen teoksia sekä katsein että käsin, kunnes äkkiä silmään sattui kirja, jonka hän oli ennen lukenut. Muuten kirjat yhtä hyvin kuin niiden tekijätkin olivat hänelle ventovieraita. Hän valitsi erään Swinburnen teoksen, jota alkoi lukea kasvot hehkuen ja unohtaen, missä oli. Kahdesti hän sulki kirjan pitäen kuitenkin etusormeansa välissä lukeakseen tekijän nimen. Swinburne! Sen nimen hän tahtoi pitää mielessään. Tuolla miehellä oli silmät, ja hän oli varmaan nähnyt värejä, joita osasi selittää. Mutta kuka oli Swinburne? Oliko hän kuollut jo sata vuotta sitten, kuten useimmat muut runoilijat? Vai elikö hän vielä ja kirjoitti? Hän katsoi nimilehteä. Kas niin, hän on kirjoittanut muitakin teoksia. Mikäpä siinä, huomenna hän menee kirjastoon ja koettaa lainata sieltä jonkin Swinburnen teoksen. Hän alkoi lukea edelleen ja unohti kaiken muun. Hän ei huomannut sitäkään, että nuori nainen oli tullut huoneeseen. Hän tajusi sen vasta, kun kuuli Arthurin äänen:
"Ruth, tässä on herra Eden."
Hän sulki kirjan jättäen etusormensa väliin, mutta ennen kuin hän ehti kääntyä, valtasi hänet uusi ihmeellinen tunne, jota kuitenkaan ei ollut herättänyt tyttö, vaan hänen veljensä sanat. Hänen jäntevässä ruumiissaan piili runsas määrä värisevää tunteellisuutta. Pieninkin ulkonainen tapaus, joka koski hänen herkkään mieleensä, sai hänen ajatuksensa, tunteensa ja innostuksensa leimahtamaan liekkiin. Lakkaamatta hänen mielikuvituksensa oli äärimmilleen jännittynyt, ja pienimmätkin seikat herättivät joko mieltymystä tai vastenmielisyyttä. "Herra Eden" oli nyt saanut hänen mielensä kuohuksiin; olihan hänen nimensä ollut "Eden" tai "Martin Eden" tai pelkkä "Martin" koko hänen ikänsä. Ja "herra"! Se oli lausuttu luonnollisesti vain erehdyksestä, se oli hänen varma vakaumuksensa. Sinä hetkenä hänen mielensä muuttui suunnattomaksi camera obscuraksi, jossa hän näki lukemattomia kuvia omasta elämästään: pimeistä hiiliruumista ja laivankansista, majapaikoista ja laitureista, poliisityrmistä ja kapakoista, sairaaloista ja köyhäinkodeista, ja kaikissa näissä kuvissa oli punaisena lankana se tapa, jolla häntä eri tilanteissa oli puhuteltu.
Ja sitten hän kääntyi ja näki tytön. Sinä hetkenä katosivat kaikki houreelliset mielikuvat hänen sielustaan. Tyttö oli kalpea, eteerinen olento, jolla oli suuret syvät sinisilmät ja runsaat kultakiharat. Poika ei tiennyt, kuinka hän oli puettu, tajusi vain, että hänen pukunsa oli yhtä ihmeellinen kuin hän itsekin. Hän vertasi häntä kalpeaan kultaiseen kukkaan, joka hymysi hennossa vanassa. Ei, hän oli henki, taivainen olento, jumalatar; sellainen yliluonnollinen kauneus ei ollut tästä maailmasta. Tai ehkäpä kirjat puhuivat totta kertoessaan, että saattoi löytää monta hänenkaltaistansa elämän päivänpaisteisilta rinteiltä. Hän kyllä saattoi olla yksi tuon merkillisen Swinburnen ylistyksen kohteista. Kukapa tietää, eikö hänellä ollut mielessä joku tämänkaltainen olento kuvatessaan Iseultea kirjassa, joka on pöydällä. Näiden ajatusten, tunteitten ja kuvien paljous valtasi voimakkaana vuoksena sinä hetkenä hänen mielensä. Hänellä ei ollut aikaa ajatella todellisuutta. Hän näki tytön ojentavan kätensä hänelle, ja tyttö katsoi häntä suoraan silmiin pudistaessaan hänen kättään reippaasti ja sydämellisesti. Ne naiset, joita hän oli tuntenut, eivät tervehtineet tuolla tavalla. Useimmat niistä eivät juuri koskaan kädestä pudistaen ketään tervehtineet. Nyt vyöryi hänen ylitsensä uusi muistojen virta, kangastivat kuvat, joista hän näki, miten hän ennen oli tehnyt tuttavuutta monenlaisten naisten kanssa, ja hän luuli hukkuvansa. Mutta hän karkoitti kaikki mielestään ja katsoi häneen. Ei hän ikinä ollut nähnyt tuollaista naista. Ne naiset, joita hän oli tuntenut! Äkkiä hän oli näkevinään heidät kaikki rivissä tämän molemmilla puolilla. Yhden ainoan sekunnin hän seisoi muotokuvakokoelman edessä, jossa tämä muodosti keskipisteen ja jossa hän vain pikaisella silmäyksellä arvosteli ja punnitsi noita toisia, koska tämä ainoa oli kaiken arvon mitta. Hän näki kalpeat ja sairaalloiset tehtaantyttöjen kasvot sekä kiepsuttelevat, rivonauruiset tytöt etelän loistokaduilta. Siinä oli tyttöjä paimenmajoista, tummia meksikolaisnaisia, jotka löyhyttelivät sikareja. Nämä vuorostansa sysäsivät syrjään nukkemaiset japanittaret, jotka sievistellen kiepsuttelivat puukengissä; Intian sekarotuiset suloisine piirteineen, joille oli painunut rappeutumisen leima; täyteläiset Etelämeren saarten naiset ruskeine ihoineen ja kukkaseppeleineen. Kaikki nämä karkoitti taaskin merkillinen ja kauhistuttava painajaismainen hourekuva: likaisia, horjuvia olentoja Whitechapelin syrjäkaduilta, noita juopuneita raivottaria salaonkaloista, kaikkia noita lukemattomia helvetillisiä verenimijöitä, jotka kammottavina naisen irvikuvina vaanivat merimiehiä, satamien hylkytavara, kuohuva vaahto ihmiselämän haisevassa likalätäkössä.
"Ettekö tahdo istua, herra Eden?" sanoi tyttö. "Minä olen toivonut saavani tavata teitä aina siitä asti, kun Arthur kertoi tuosta tapauksesta. Siinä te menettelitte sankarillisesti — —"