Nuorukainen teki kädellään torjuvan liikkeen mutisten, ettei tuosta kannattanut puhua ja että kuka tahansa olisi tehnyt samoin. Tyttö huomasi, että kädessä oli ruvella oleva haava, ja luodessaan silmäyksen hänen sivullaan riippuvaan käteen hän huomasi, että siinäkin oli samanlainen paraneva haava. Tytön nopsa katse keksi arven hänen poskessaan, toinen pilkisti esille otsalta tukan alta, ja kolmas katosi pitkin kaulaa kovan kauluksen alle. Hän pidätti hymyä, joka pyrki hänen huulilleen, kun hän näki punaisen juovan, jonka kaulus oli kalvanut hänen pronssinväriseen kaulaansa. Ilmeisesti mies oli tottumaton tällaisiin kovetettuihin kauluksiin. Yhtä vähän hänen naisellinen silmänsä saattoi olla huomaamatta, että vaatteitten laatu oli halpa ja kuosi kelvoton, niin että takin olkapäille muodostui rumia poimuja, kun taas hihat pingoittuivat suojatessaan hänen pulleita, jänteviä lihaksiaan.
Tehdessään torjuvan eleensä ja mutistessaan, ettei se ollut puhumisen arvoista, mies koetti seuraten tytön kehotusta päästä tuolille istumaan. Hänellä oli kuitenkin aikaa ihailla, miten sulavasti toinen istahti, ja sitten hän tarttui häntä vastapäätä olevaan tuoliin ja painui siihen tuntien syvästi, miten kömpelön kuvan hän siinä muodosti. Tämä oli uusi kokemus hänelle. Koko elämänsä ajan hän oli ollut tietämätön siitä, oliko hän miellyttävä vai vastenmielinen. Sellaiset ajatukset eivät milloinkaan olleet johtuneet hänen mieleensä. Hän istahti varovasti tuolin reunalle, ja hänellä oli hirvittävä vastus käsistänsä. Ne olivat aina tiellä, mihin ikinä hän yrittikin niitä asettaa. Arthur lähti huoneesta, ja Martin Eden seurasi hänen poistumistaan kaihoisin katsein. Hän tunsi olevansa mennyttä miestä, jos jäisi kahden kesken huoneeseen tämän enkelimäisen naisen kanssa. Eihän täällä ollut kapakoitsijaa, jolta olisi voinut tilata juotavaa, ei edes pientä poikaa, joka olisi pistäytynyt kadun kulmasta hakemassa kannun olutta, jonka avulla olisi helpommin voinut alkaa hieroa ystävyyttä.
"Teillä on arpi kaulassanne, herra Eden", sanoi tyttö. "Kuinka te sen olette saanut? Olen varma, että se tapahtui jossakin seikkailussa."
"Muuan meksikolainen koetteli siihen veistänsä, neiti", hän vastasi kostutellen polttavia huuliaan ja koettaen selvitellä kurkkuansa. "Se oli vain tavallinen tappelu. Kun minä riistin häneltä veitsen, hän yritti purra poikki minun nenäni."
Hänen lausuessaan nämä vaatimattomat selityksensä hänen mieleensä muistui elävästi kuuma tähtikirkas yö Salina Cruzissa, valkoinen rantahietikko, satamassa majailevien sokerilaivojen valot, juopuneitten merimiesten äänet edempänä, tungettelevat rantajätkät, hehkuva raivo meksikolaisen kasvoilla, joka oli kuin välähdys parista villipedon silmästä tähtien valossa, teräksen pisto niskassa, vuolas verivirta, melu ja huudot, kaksi ruumista, hänen ja meksikolaisen, tarrautuneina yhteen ja kieriskellen toistensa yli hiekassa, joka pilvenä kohosi ilmaan, ja jostakin kaukaa säesti tätä kaikkea haikeansurullinen kitaran sävel. Sellainen kuva ilmestyi hänen sieluunsa, ja väristys kävi hänen lävitsensä. Hän mietti, voisikohan se mies, joka oli maalannut tuon seinällä olevan luotsilaivan, maalata myös tämän. Valkoinen ranta, tähdet ja sokerilaivojen valot vaikuttaisivat suurenmoisilta, hän ajatteli, ja keskellä hietikolla olisi tummien miesten ryhmä taistelijain ympärillä. Veitsen tuli myös saada sijansa taulussa, hän päätti, sehän sopisi mainiosti välähtämään tähtien valossa. Mutta kaikesta tästä ei ollut jälkeäkään hänen puheessaan. Hän sanoi vain: "Hän koetti purra poikki minun nenäni."
"Oh", pääsi tytöltä hiljaa, ja poika huomasi pelon häivähdyksen hänen suloisilla kasvoillaan.
Hän itsekin pelästyi, mutta vain heikko puna näkyi hänen kasvoillaan, vaikka hän tunsi poskiansa polttavan, kuin olisi seisonut höyrypannun avonaisen ahjon edessä. Sellaiset likaiset jutut kuin tappelut ja puukotukset eivät ilmeisesti sopineet keskustelunaiheeksi ylhäisen naisen kanssa. Kirjojen henkilöt, jotka elivät hänen asemassaan, eivät koskaan puhuneet moisista asioista, tuskinpa edes tiesivät sellaisista tapauksista.
Keskustelussa, jota he olivat koettaneet saada käyntiin, syntyi lyhyt äänettömyys. Tyttö yritti uudestaan kysyen varovasti hänen poskessaan olevasta arvesta. Mutta vaikka hän vain kysyi, huomasi poika, että toinen koetti käyttää hänen puhetapaansa, ja hän puolestansa päätti hylätä sen ja yrittää puhua tytön kieltä.
"Se oli vain tapaturma", hän sanoi vieden kätensä arvelle. "Eräänä tyynenä yönä, jolloin merellä kävi vielä levottomat mainingit, irtaantui päämaston raakapuun touvi. Se oli punottu teräslangoista ja se roikkui kuin käärme ilmassa. Koko miehistö koetti siepata sen kiinni, ja siinä rytäkässä se osui poskeeni."
"Oh", virkahti tyttö äänessään ymmärtämyksen väre, vaikka selitys olikin ollut hänelle melkein käsittämätöntä, ja hän mietti, mitä "touvi" mahtoi merkitä.