"Tuo Swainburne", alkoi poika johtaakseen päätöksensä mukaan keskustelun alalle, jota tyttö ymmärsi.
"Kuka?"
"Swainburne", toisti poika lausuen taaskin nimen samalla tavalla väärin.
"Runoilija."
"Swinburne", korjasi tyttö.
"Niin, juuri hän", sammalsi poika ja hänen kasvonsa hehkuivat taas.
"Kuinka kauan siitä on, kun hän kuoli?"
"Onko hän kuollut? Sitä minä ei ole kuullutkaan!" Tyttö näytti hyvin uteliaalta lisätessään: "Missä te olette häneen tutustunut?"
"En minä ole häntä koskaan nähnyt", kuului vastaus. "Mutta juuri kun te tulitte minä luin hänen runojaan kirjasta, joka on tuossa pöydällä. Mitä pidätte hänen runoistaan?"
Silloin tyttö alkoi jutella vilkkaasti ja sujuvasti aiheesta, jonka hän oli esittänyt. Poika tunsi olonsa helpommaksi, ja asettautui hieman varmemmin tuolille pitäen lujasti kiinni käsinojasta ikään kuin peläten, että se muuten karkaa häneltä. Hänen oli onnistunut saada tyttö puhumaan hänen omaa kieltänsä, ja kun tämä nyt jutteli, koetti hän seurata mukana salaa ihmetellen hänen tietojensa paljoutta ja juopuen hänen kasvojensa kalpeasta kauneudesta. Hän seurasi häntä, vaikkakin hänen huuliltansa tuli lakkaamatta ventovieraita sanoja ja kriitillisiä lausetapoja ja ajatusyhtymiä, jotka olivat hänen käsitystavallensa aivan outoja. Siitä huolimatta se kiihoitti hänen mieltänsä ja teroitti hänen ajatuskykyänsä. Tässä oli henkistä elämää ja tässä oli kauneutta niin lämmintä ja ihmeellistä, ettei hän ollut koskaan voinut sellaisesta edes uneksia. Hän unohti itsensä ja tuijotti häneen nälkäisin katsein. Tässä oli jotakin, jonka puolesta kannatti elää, taistella ja voittaa — oh, vaikkapa kuollakin. Kirjat puhuivat totta. Sellaisia naisia on todellakin olemassa. Tämä oli yksi niistä. Hän lainasi siivet hänen sielullensa, ja suuret ihmeelliset taulut avautuivat hänen eteensä, ja ne kuvasivat loistavin värein rakkautta ja unelmia ja kuolemattomia sankaritöitä naisen puolesta — kalpean, kultaisen kukan vuoksi. Ja läpi tämän häilyvän, väreilevän unikuvan, joka oli kuin satumainen kangastus, hän näki todellisen naisen, joka istui tuossa ja puhui hänelle kirjallisuudesta ja taiteesta. Hän kuunteli kyllä tarkasti, mutta tuijotti samalla, vaikka itse sitä tajuamatta, toista niin kiihkeästi, että kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, loisti hänen katseestaan. Mutta toinen, joka oli nainen ja tunsi sangen vähän miesten maailmaa, huomasi kyllä hänen polttavan katseensa. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt ainoankaan miehen katsovan häneen tuolla tavalla, ja hän tuli aivan hämillensä. Hän änkytti ja lopetti puheensa. Hänen konseptinsa olivat menneet sekaisin. Mies pelotti häntä, mutta samalla oli merkillisen suloista olla tuollaisten katseitten kohteena. Hänen kasvatuksensa varoitti häntä vaarasta, viekkaasta vihollisesta, joka salaperäisen viehättävästi tahtoi kietoa hänet pauloihinsa. Mutta hänen vaistonsa sai hänen olemuksensa väreilemään, ja sielussa soivat ihmeelliset sävelet pakottaen häntä unohtamaan paikan ja heidän välillään olevan eron. Hänen vaistonsa kehotti häntä valloittamaan tämän toisesta maailmasta tulleen muukalaisen, tämän jörön nuorukaisen, jonka käsissä oli paranevat haavat ja kaulassa punainen juova, koska hän oli tottumaton koviin kauluksiin, ja joka varmaankin oli tahraantunut taistellessaan kurjaa kohtaloaan vastaan. Itse hän oli puhdas ja hänen puhtautensa huusi vastaan, mutta hän oli nainen ja alkoi juuri aavistaa olentonsa syvimpiä voimia.
"Kuten sanoin — mitä minä sanoinkaan?" Hän vaikeni äkkiä ja alkoi iloisesti nauraa omalle hämmingilleen.
"Te sanoitte, ettei tästä Swinburnesta koskaan tullut suurta runoilijaa, koska … niin kauaksi te pääsitte, neiti", selitti poika kiihkeästi, kuin hänet olisi äkkiä vallannut suunnaton nälkä, samalla kun suloiset väreet kiiriskelivät alas ja ylös pitkin hänen selkäpiitänsä tuota naurua kuullessaan. Kuin hopea, hän ajatteli itsekseen, kuin hopeakellojen kaiku. Sinä hetkenä hän joutui silmänräpäykseksi kaukaiseen maahan, jossa hän kukkivan vaaleanpunaisen kirsikkapensaan alla poltteli savuketta ja kuunteli suippotornisen intialaistemppelin kelloja, kun ne kutsuivat olkisandaaleihin pukeutuneita uskovia hartaudenharjoitukseen.