"Niin, — kiitos", sanoi tyttö. "Swinburne epäonnistui sen tähden, että hän oli, jos niin saan sanoa, epähieno. Hänen runoissaan on monta, joita ei pitäisi lukea. Todella suuren runoilijan tuotannossa on jokainen rivi täynnä kauneutta ja totuutta ja herättää ihmisessä eloon kaiken, mikä hänessä on suurta ja jaloa. Niistä ei voi riviäkään ottaa pois ilman, että maailma tulee siitä köyhemmäksi."
"Minusta se oli suurta", sanoi poika viivytellen, "se vähä, mitä minä luin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli sellainen — sellainen lurjus. Se tulee kai esille hänen muissa kirjoissaan, luulisin."
"Tuostakin kirjasta, jota luitte, olisi huoletta saanut jättää pois monta riviä", vastasi tyttö varmasti, melkein papillisesti.
"Ne minä varmaan hyppäsin yli", virkkoi poika. "Se, mitä luin, oli todella hyvää. Aivan kuin salamoi, loisti ja säteili, ja ihmeellinen valo tulvi minun sieluuni aivan kuin auringosta tai valonheittäjästä. Niin se minuun vaikutti, mutta pelkään, etten ymmärrä paljoa runoista."
Hän vaikeni hämillään. Hän tiesi kyllä, ja se tuotti hänelle tuskaa, ettei hän kyennyt miellyttävästi tulkitsemaan tunteitansa. Hän oli tuntenut elämän suuruuden ja täydellisyyden hehkuvan siinä, mitä hän oli lukenut, mutta hän ei voinut sanoin sitä selittää. Hän tunsi olevansa avuton kuin merimies, joka on joutunut pimeänä yönä ohjaamaan outoa laivaa tuntemattomilla vesillä. Mutta samalla hän järkähtämättömästi päätti tutustua tähän uuteen maailmaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään, jota ei olisi voinut oppia, jos vain oikein tahtoi, ja nyt oli hänen aika oppia ilmaisemaan, mitä hänen sielussaan liikkui, sillä tavalla, että toinen saattoi häntä ymmärtää. Tuo tyttö näytti alkavan hallita hänen ajatusmaailmaansa.
"Longfellow sitä vastoin — —" sanoi tyttö.
"Niin, ne minä olen lukenut", keskeytti poika innokkaasti koettaen tuoda esille vähäiset kirjatietonsa, ettei tuo toinen pitäisi häntä aivan auttamattomana tomppelina. "'Elämän laulun', 'Ecxelcior' ja … tuota, siinäpä ne taitavat ollakin kaikki."
Tyttö nyökäytti päätänsä ja hymyili, ja pojasta tuntui, että tuo hymy sisälsi sääliä, alentuvaa ymmärtämystä. Hän oli tyhmyri koettaessaan tekeytyä viisaammaksi kuin oli. Tuo Longfellow vekkuli on saattanut kirjoittaa lukemattoman joukon kirjoja ja runoja.
"Anteeksi, neiti, että minä lörpöttelen tällä tavalla. Luulenpa itseasiassa, etten minä ymmärrä hölynpölyä tuollaisista asioista. Minä kuulun siihen luokkaan, jolle nämä ovat vieraita. Mutta minä aion tutustuttaa meikäläisetkin niihin."
Se kuului uhkaukselta. Hänen äänensä oli päättävä, hänen silmänsä leimahtelivat ja hänen kasvojensa piirteet kovenivat. Ja tytöstä tuntui, että hänen leukansa asento oli muuttunut: alaleuka oli työntynyt niin epämiellyttävänä ja uhkaavana eteenpäin. Mutta samalla hänestä tuntui virtaavan miehekästä voimaa häneen.