"Minä luulen, että voitte viedä ne omaan ihmisryhmäänne", sanoi tyttö nauraen. "Te olette kovin voimakas."
Hänen katseensa lepäsi hetkisen pojan melkein härkämäisessä niskassa, jonka lihakset näyttivät tavattoman kehittyneiltä ja jossa täyteläiset valtimot sykähtelivät. Se oli auringon polttama ja näytti ihan uhkuvan terveyttä ja voimaa. Ja vaikka hän istui tuossa punastuvana ja nöyränä, tunsi tyttö merkillistä vetoa häneen. Hän aivan hämmästyi niitä omituisia ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Hänestä tuntui, että kaikki tuo voima ja jäntevyys virtaisi häneen, jos hän voisi kietoa molemmat kätensä tuon kaulan ympäri. Hän melkein säikähti tätä ajatusta. Sehän tuntui paljastavan tavattoman huonon piirteen hänen luonteessaan. Sitä paitsi, olihan hänestä voima jotakin raakaa ja eläimellistä. Hänen ihanteensa oli aina vaatinut miehiseltä kauneudelta joustavuutta ja hienoutta. Mutta sittenkään ei tuo ajatus jättänyt häntä. Häntä hämmästytti, että hänen todella teki mielensä kietoa kätensä tähän päivettyneeseen kaulaan. Itse asiassa hän oli heikko ja hento, ja ainoa, mitä hänen ruumiinsa ja sielunsa tarvitsi, oli juuri voima. Mutta sitä hän ei tiennyt. Hän ymmärsi vain, ettei ainoakaan mies tähän asti ollut vaikuttanut häneen sillä tavalla kuin tämä, vaikka hän lakkaamatta hämmästytti häntä kauhealla murteellansa.
"No, enhän minä ole mikään vaivainen raukka", sanoi poika. "Jos on pakko, voin sulattaa vaikka rautanauloja. Nyt minä kuitenkin olen tainnut saada vatsakatarin. Suurinta osaa siitä, mitä sanotte, en voi sulattaa. En näet ole tottunut sellaiseen. Minä pidän kirjoista ja runoista ja aina, kun saan aikaa, luen niitä, mutta en ole koskaan ajatellut niistä, kuten te. Siksi en voi niitä arvostella. Minä olen kuin merimies tuuliajolla vierailla vesillä ilman karttaa ja kompassia. Nyt tahdon alkaa alusta. Ehkäpä te voitte ohjata minua oikealle tolalle. Kuinka te olette oppinut kaiken tuon, josta olette puhunut?"
"Koulussa, luullakseni, ja sitten opiskelemalla", vastasi tyttö.
"Minäkin kävin koulua ollessani pikku vekara", huomautti poika.
"Niin, mutta minä tarkoitan korkeakoulua, luentoja ja yliopistoa."
"Oletteko te käynyt yliopistoa?" kysyi poika poissa suunniltaan. Hänestä tuntui, että tyttö lensi hänen luotansa hyvin kauas.
"Minä käyn sitä parhaillaan. Minä suoritan erikoiskursseja englannissa."
Poika ei tiennyt, mitä tässä "englannilla" tarkoitettiin, mutta hän päätti ottaa siitä selvää ensi tilassa.
"Kuinkahan kauan minun pitäisi opiskella päästäkseni yliopistoon?" hän kysyi.