Tyttö tahtoi kiihottaa hänen tiedonhaluansa ja sanoi: "Se riippuu siitä, kuinka paljon te olette opiskellut aikaisemmin. Ette suinkaan te ole käynyt oppikoulua? Ette tietenkään. Mutta oletteko käynyt läpi kansakoulun?"

"Se oli kahta vuotta vailla, kun lopetin", vastasi poika. "Mutta sieltä minä sain aina hyvän todistuksen."

Harmistuneena siitä, että oli käynyt kerskumaan, hän tarttui tuolin käsinojiin ja puristi niin, että sormenpäitä kivisti. Samassa hän huomasi, että joku nainen oli astunut huoneeseen. Hän näki tytön nousevan ylös ja rientävän tulijaa vastaan. He suutelivat toisiaan, ja kädet toistensa vyötäröllä he lähestyivät häntä. Tuo on varmaankin hänen äitinsä, hän ajatteli. Tulija oli pitkä, solakka, vaalea nainen, arvokas ja kaunis. Hänen pukunsa oli juuri sellainen, kuin tällaiseen taloon sopikin. Pojan silmät viipyivät sen sulavissa laskoksissa. Hän ja hänen pukunsa toivat hänen mieleensä naiset, joita hän oli näyttämöllä katsellut. Sitten hän muisti, että hän oli nähnyt yhtä ylhäisiä naisia komeissa puvuissa astelevan Lontoon teattereihin ja hän oli ihmetellen katsellut heitä, kunnes poliisi oli ajanut hänet liikkeelle. Seuraavana hetkenä hän oli olevinaan Yokohaman Grand Hotelin edessä, jossa hän sivukäytävältä ihaili ylhäisiä naisia. Pian taas kaupunki ja Yokohaman. satama tuhansine väreineen alkoi läikehtiä hänen silmissään. Mutta äkkiä hän riistäytyi muistoistaan pakottaen itsensä ajattelemaan tämän hetken vaatimuksia. Hän ymmärsi, että hänen täytyi nousta tullakseen esitellyksi, ja vaivoin hän pääsi jaloilleen seisoen siinä housut polviin kohonneina, kädet velttoina sivuilla ja kasvoilla ilme, kuin olisi valmistunut pahimman varalta.

II LUKU

Tulo ruokasaliin oli kiduttava kuin painajainen. Päästä eteenpäin kaikkien noitten estävien esineitten välitse tuntui aivan mahdottomalta, ja ihmekö siis, että täytyi hidastella ja aivan kokonaankin pysähtyä silloin tällöin. Mutta vihdoin se oli onnistunut, ja nyt hän istui Hänen rinnallaan. Haarukkain ja veitsien komeus pelotti häntä. Niiden säteilyyn tuntui sisältyvän omituisia vaaroja, ja siksi hän tuijotti niihin kuin noiduttuna, kunnes niiden loiste muodosti taustan, jota vastaan kuvastuivat harhanäkyinä hänen toverinsa syöden suolaista häränlihaa sormilla ja tuppipuukoilla tai pistellen sakeaa hernerokkaa suoraan kattilasta kömpelöillä ja tummuneilla rautalusikoilla. Nenässään hän tunsi eltaantuneen lihan hajun ja syömistä säesti laivan liitosten natina, laipioitten valitus ja syöjien suun maiskutus. Hän katseli tuota toimitusta, ja hänestä he olivat kuin sikoja. Mutta hänpä tahtoikin pitää varansa. Hänen suunsa ei maiskuttaisi, sitä hän ei tahtonut hetkeksikään unohtaa.

Hän katsahti ympäri pöytää. Häntä vastapäätä oli Arthur ja Arthurin veli, Norman. He ovat tuon tytön veljiä, hän selitti itsellensä, ja hänen sydämensä lämpeni heitä kohtaan. Kuinka he rakastivatkaan toisiansa, nämä tämän perheen jäsenet! Välähdyksenä muistui mieleen, miten äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa, tervehdyssuudelma, ja kuinka he sitten kädet toistensa vyötäröllä olivat tulleet häntä vastaan. Hänen maailmassaan ei saanut hellyys sillä tavalla ilmetä lasten ja vanhempien välillä. Se oli ilmestys siitä toisesta maailmasta, joka oli hyvin korkealla hänen maailmansa yläpuolella. Tuo oli kauneinta, mitä hän siitä toisesta maailmasta oli saanut välähdyksenä nähdä. Ajatellessaan sitä hän liikuttui syvästi, ja hänen sydämensä suli osaaottavasta hellyydestä. Hän oli himoinnut menehtyäkseen rakkautta koko elämänsä. Hänen syvin luonteensa vaati rakkautta. Se oli koko hänen olemuksensa elämisen ehto. Hänen oli kuitenkin täytynyt elää ilman sitä, ja siksi hän aikaa myöten oli kovettunut. Hän ei kyllä ollut tiennyt, että hän tarvitsi rakkautta. Ei hän sitä nytkään tiennyt. Hän aavisti sen olemassaolon vain sen ilmenemismuodoista ja ajatteli, että se oli jotakin suloista, korkeaa ja suurenmoista.

Hän oli iloinen, ettei herra Morse ollut kotona. Hänen oli jo kyllin vaikeata tutustua tyttöön, hänen äitiinsä ja veljeensä Normaniin. Arthuria hän tunsi jo ennestään jonkin verran. Isä olisi hänelle ollut liikaa, sen hän tajusi. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ollut askarrellut näin kovasti. Ankarinkin ponnistus oli lapsen leikkiä tämän rinnalla. Pienet hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen, ja hänen paitansa oli märkänä hiestä, koska hänen täytyi niin ankarasti ponnistella voidakseen suorittaa niin monta outoa asiaa yhtaikaa. Hänen tuli syödä aivan toisin kuin koskaan ennen, käsitellä outoja esineitä, vilkuilla salaa ympärilleen huomatakseen, kuinka hänen tuli kussakin eri tapauksessa menetellä, ottaa vastaan, järjestellä ja luokitella eri vaikutelmat, jotka tulvien täyttivät hänen mielensä. Samanaikaisesti hän tunsi sydämessään kiihkeää kaihoa ja hellyyttä vierustoveriaan kohtaan. Se täytti hänen olemuksensa oudolla, tuskaisella levottomuudella, saiko hän antaa valtaa jäytävälle halulleen kulkea niitä teitä, joita hän kulki. Samalla hänen mielessään askartelivat suloiset toiveet ja epämääräiset suunnitelmat, kuinka saavuttaa hänet. Kun hän siis katsahti Normaniin tai johonkin muuhun saadaksensa tietää, mitä haarukkaa hänen missäkin tapauksessa oli käytettävä, valtasivat tuon henkilön olemus ja ilmeet hänet niin kokonaan, että hän koetti vaistomaisesti jäljitellä niitä, varsinkin sitä tapaa, millä he suhtautuivat tyttöön. Edelleen hänen täytyi keskustella, kuunnella, mitä hänelle sanottiin, tarkata toisten vastauksia ja vastata itsekin, vaikka kieli tuntui lamaantuneelta, niin että oli vaikeata saada mitään sanotuksi. Ja jotta hänen hämminkinsä olisi täydellinen, oli siellä vielä palvelija, joka lakkaamatta uhkasi häntä hiipien äänettömästi hänen taaksensa, kamala sfinksi, joka esitti hänelle arvoituksiansa vaatien niihin vastauksen silmänräpäyksessä. Koko aterian ajan hän kauhulla ajatteli sormikulhoja. Lakkaamatta ja itsepintaisesti palasi ajatus niihin, milloin ne tuotaisiin esille ja mitä niillä tehtäisiin. Hän luuli joskus kuulleensa puhuttavan sellaisistakin esineistä, ja ennemmin tai myöhemmin lähinnä seuraavan viiden minuutin kuluessa ne ilmestyisivät käytettäviksi, istuihan hän pöydässä ylhäisessä seurassa, joka käytti niitä ja — ah, hän käyttäisi niitä myös itse. Mutta ensimmäisenä ja viimeisenä hänen ajatuksissansa oli kysymys, kuinka hänen tuli suhtautua näihin ihmisiin. Kuinka hänen tuli käyttäytyä heitä kohtaan? Levottomana ja tuskaisena hän koetti lakkaamatta ratkaista tätä probleemia. Arka pelko kuiskasi hänelle, että hän tahtoi näytellä erityistä osaa, ja vielä arempi pelko vakuutti hänelle, ettei hän onnistuisi esittäessään sellaista, johon hän ei ollut tottunut ja joka ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja että hän siten tekisi vain narrin itsestään. Päivällisen alkuosan aikana, jolloin hän näin taisteli itsensä kanssa, hän oli hyvin vaitelias. Hän ei tiennyt, että hän siten teki Arthurin valehtelijaksi, koska tämä oli edellisenä päivänä sanonut sisarellensa, että hän toisi villin ihmisen heille päivälliselle, mutta heidän ei ollenkaan tarvitsisi pelätä, koska he huomaisivat, että hän oli sangen mielenkiintoinen villi. Martin Eden ei olisi voinut kuvitella, että tytön veli olisi voinut tehdä itsensä syypääksi sellaiseen petokseen, varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli pelastanut tuon samaisen veljen sangen epämieluisasta tilanteesta. Niin hän istui pöydässä hämillään oman mahdottomuutensa vuoksi, mutta samalla ihastuneena kaikkeen siihen, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Ensi kertaa hän tajusi, että syöminen oli jotakin muuta kuin ruumiin luonnollisten vaatimusten tyydyttämistä. Hän ei kiinnittänyt huomiotansa siihen, mitä hän söi. Se oli vain ruokaa. Hänen kauneuden kaipuunsa ja rakkautensa vietti juhlaa tässä seurassa, jossa syöminenkin oli esteettinen toimitus. Se oli myös henkistä askartelua. Hänen aistinsa olivat kiihottuneet. Hän kuuli lausuttavan sanoja, jotka olivat hänelle merkityksettömiä, ja toisia, joita oli nähnyt vain kirjoissa ja joita ei kukaan hänen tuttavapiirissään osannut oikein lausua. Kun hän kuuli näiden sanojen huolettomasti kirpoilevan tämän merkillisen perheen, tytön perheen, huulilta, hän värisi ihastuksesta ja mielihyvästä. Kaikki kaukainen, kaunis ja korkea, josta kirjoissa puhuttiin, näytti toteutuvan tosielämässä. Hän oli siinä ihmeellisessä ja autuaallisessa tilassa, jolloin ihminen näkee kauneimpien unelmiensa kumpuavan esille mielikuvituksen salaperäisiltä mailta ja muodostuvan eläväksi todellisuudeksi.

Koskaan hän ei ollut ollut tällaisessa tilanteessa, missä hänen vaistomaisesti täytyi vetäytyä taka-alalle kuunnellen, havaintoja tehden ja vastaillen yksikantaan, kun oli pakko "kyllä, neiti" ja "ei, neiti" tai "kyllä, rouva" ja "ei, rouva". Hän hillitsi merimiesvaistojansa ja tottumuksiansa voidakseen vastata hänen veljelleen "kyllä, herra", tai "ei, herra". Ellei hän niin tekisi, käyttäytyisi hän sopimattomasti ja tunnustaisi alemmuutensa, mikä ei mitenkään kävisi päinsä, mikäli hän tahtoi valloittaa tytön. Hänen tuli pitää huolta omasta arvostaan. "Niin totta kuin elän", hän huudahti mielessään, "minä olen yhtä hyvä kuin hekin, ja jos he tietävät paljon sellaista, mitä minä en tiedä, voin minä puolestani opettaa heille yhtä ja toista, ja niin ollen olemme tasaveroiset!" Kun seuraavassa hetkessä tyttö tai hänen äitinsä häntä puhutellessaan sanoi "herra Eden" unohti hän kapinallisen ylpeytensä ja punastui ja lämpeni mielihyvästä. Hän oli sivistynyt ihminen — sellainen hän juuri oli — ja söi päivällistä rinnatusten ihmisten kanssa, jollaisista hän oli lukenut kirjoista. Itsekin hän oli kertomuksen aiheena ja ponnisteli läpi paksujen teosten sivujen.

Mutta samalla kun hän teki Arthurin arvostelun valheeksi ja esiintyi lauhkeana lampaana villin ihmisen asemasta, hän mietti päänsä puhki, kuinka hänen tuli käyttäytyä. Hän ei suinkaan ollut mikään lauhkea lammas, ja toisen viulun soittaminen ei ollenkaan soveltunut hänen korkealentoiselle luonteellensa. Hän puhui vain silloin, kun täytyi, ja tällöin hänen puheensa muistutti hänen käyntiänsä ruokapöytään. Syntyi pysähdyksiä ja vaikenemisia, kun hän koetti kaiken maailman kieliä käsittävästä sanavarastostaan etsiä ne sanat, joiden luuli soveltuvan, vaikkakin pelkäsi, ettei osaisi niitä lausua virheettömästi, samalla hän karttoi vaikeasti ymmärrettäviä tai karkeita sanoja. Mutta koko ajan häntä kiusasi tunne, että tämä varovaisuus teki hänestä tyhmyrin ja ettei hän voinut sanoa juuri sitä, mitä tahtoi. Hänen vapaudenrakkautensa soti tällaista teennäisyyttä vastaan yhtä paljon, kuin kova kaulus kiusasi hänen niskaansa. Hän tiesi sitä paitsi, ettei hän voisi pitemmän päälle jatkaa samalla tavalla. Hänen luonnettaan hallitsivat voimakkaat ajatukset ja tunteet, ja hänen luova henkensä oli sekä itsepäinen että intoisa. Nyt oli äkkiä hänen mieleensä tullut niin paljon ajatuksia ja tunteita, joille tuli sinä hetkenä keksiä muoto ja ilmaisutapa, että hän unohti itsensä ja paikan, missä oli, ja vanhat sanat, puheen alkutekijät, jotka hän tunsi, kohosivat mieleen.

Kerran kun hän tahtoi sanoa palvelijalle, ettei hän tahtonut enää sitä, mitä tämä hänelle tarjosi, hän virkahti lyhyesti ja mahtipontisesti: "Olen täysi!"