Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat häneen tuijottaen, ja palvelija hymyili salaa huvitettuna, mutta hän toivoi häpeissänsä, että maa nielaisisi hänet. Pian hän kuitenkin voitti itsensä.
"Se on kanakkilainen tapa lopettaa", hän selitti, "ja merkitsee samaa kuin 'kiitos'. Se on vain lyhyt ja käskevä lausua."
Hän näki tytön uteliaana katselevan hänen käsiänsä, ja koska hän oli alkanut selitellä, hän virkahti:
"Minä olen juuri kulkenut rannikkoa muutamalla valtameren postihöyryllä. Se oli myöhästynyt, ja kiertäessämme Puget Soundin satamissa me teimme työtä kuin neekerit purkaessamme tavaroita, kaikenlaista rihkamaa, — jos ymmärrätte, mitä sellainen on. Siinä tohinassa minä haavoitin käteni."
"Oh, en minä sillä katsonut", kiiruhti tyttö selittämään. "Teidän kätenne tuntuivat minusta liian pieniltä vartaloon verraten."
Vieraan posket karahtivat punaisiksi ja korvat kuumenivat. Hänestä tuntui, että toinenkin hänen suurista virheistään oli paljastettu.
"Niin", hän sanoi kuin anteeksi pyydellen, "ehkeivät ne sukuuni katsoen ole kyllin suuret. Käyttäessäni hartiavoimia voin kyllä iskeä nyrkilläni muulin kuoliaaksi. Ne ovat liian voimakkaat, mutta jos minä ruhjon jonkun kallon, ruhjoutuvat myös minun nyrkkini."
Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, mitä oli sanonut. Hän oli päinvastoin suuttunut itsellensä. Hän oli päästänyt kielensä siteet ja puhui asioista, jotka eivät olleet kauniita.
"Oli urhoollisesti tehty, että autoitte Arthuria sillä tavalla — te, joka olitte aivan vieras", sanoi tyttö hienotunteisesti huomatessaan hänen hämmennyksensä, vaikka ei voinutkaan ymmärtää syytä siihen.
Vieras puolestaan tajusi, mitä tyttö oli tehnyt hänen hyväkseen, ja lämmin kiitollisuuden laine tulvi läpi hänen olemuksensa, niin että hän kokonaan unohti liian puheliaan kielensä.