"Eihän se ollut kerrassaan mitään", hän virkahti. "Sen olisi kuka hyvänsä toisen puolesta tehnyt. Se roikaleitten sakki oli ojennusta vailla, mutta Arthur ei ollut tottunut nutistamaan niitä. He kävivät kiinni häneen ja minä hyökkäsin heidän kimppuunsa ja löylytin heitä vähän. Siinä mylläkässä he purivat kättäni. Mutta en minä kuitenkaan mistään hinnasta olisi jättänyt sitä tekemättä. Kun minä näin…"
Hän vaikeni äkkiä masentuneena omasta turmeltuneisuudestaan ja viheliäisyydestään, sillä se teki hänet mahdottomaksi hengittämään samaa ilmaa, jota tyttö hengitti. Ja kun Arthur vielä kerran alkoi selittää seikkailuaan juopuneitten roistojen kanssa ja kuinka Martin Eden oli hyökännyt niiden kimppuun ja pelastanut hänet, istui tuo mies otsa rypyssä mietiskellen, millainen tomppeli hän oli ollut, ja koettaen yhä tarmokkaammin ratkaista probleemia, miten hänen tulisi käyttäytyä näiden ihmisten seurassa. Luonnollisesti hän ei vielä ollut päässyt pitkälle. Hän oli eri heimoa kuin he eikä osannut edes puhua heidän mongerrustaan, kuten hän mielessään päätteli. Hän ei voinut teeskennellä olevansa heidän vertaisensa. Aikanansa naamio putoaisi pois, ja sitä paitsi naamarissa esiintyminen oli hänen luonteellensa kokonaan vierasta. Hänen sydämessään ei ollut tilaa vilpille eikä petokselle. Tapahtukoon mitä tahansa, hänen täytyi olla tosi. Vielä hän ei kyennyt puhumaan heidän kieltänsä, mutta sekin aika kerran tulisi, siitä hän oli vakuuttunut. Ennen sitäkin hänen täytyisi puhua, mutta hänen tuli käyttää omaa kieltään, tietysti hieman hillittynä, ettei kovin heitä hämmästyttäisi ja että he voisivat häntä käsittää. Sen vuoksi hän ei tahtonut teeskennellä, eikä äänettömyydellä luulotella tietävänsä asioita, joita ei tiennyt. Kun hän siis oli tämän päätöksensä tehnyt, ja veljekset puhuessaan yliopiston asioista usein käyttivät sanaa "trig", hän kysyi:
"Mitä on trig?"
"Trigonometria", vastasi Norman. "Korkeampi muoto matikkaa."
"Ja mitä matikka sitten on?" kuului seuraava kysymys, joka veti Normanin suun hymyyn.
"Matematikkaa — aritmetiikkaa", oli vastaus.
Martin Eden nyökkäsi. Vilahdukselta hän oli saanut silmätä tiedon ilmeisesti rajattomia näköaloja. Se, mitä hän näki, sai määrätyn muodon. Hänen harvinainen mielikuvituksensa antoi ajatuskuville todellisen, käsitettävän muodon. Hänen aivojensa sulatuskammioissa trigonometria ja matematiikka ja koko se tiedon laaja kenttä, jota ne tarkoittavat, muuttui tavallansa äärettömäksi maisemaksi. Ne näköalat, joita hän silmäsi, olivat täynnä suloista vihreyttä ja ihania metsäpylväkkeitä, jotka lempeästi loistivat tai välähtelivät lukemattomien salamain risteillessä. Taka-alalla katosivat yksityiskohdat purppuraiseen usvaan, mutta tuon usvan takana, sen hän tiesi, alkoi tuntemattoman salaperäinen viehätys, joka houkutteli ihmeellisiin seikkailuihin. Se juovutti häntä kuin viini. Tässä oli jotakin, johon kannatti tarttua, oli koko maailma valloitettavana; ja samalla hänen olemuksensa syvyyksistä nousi ajatus valloituksesta, jolla voittaisi hänet, tuon liljanvalkoisen henkiolennon, joka istui hänen vierellään.
Tämän loistavan näyn turmeli Arthur, joka koko illan oli koettanut saada hänestä villi-ihmisen esille. Martin Eden muisti päätöksensä. Ensi kertaa hän muuttui omaksi itseksensä, aluksi tosin arkana ja mietiskelevänä, mutta pian hän kuitenkin unohti kaiken luomisen riemussa ja kuvasi elämää sellaisena kuin sen tunsi kuulijainsa silmäin eteen. Hän oli kuulunut salakuljetuslaivan, Halcyonin, miehistöön silloin, kun tullialukset pakottivat sen antautumaan. Hän katseli avoimin silmin ja osasi kertoa, mitä näki. Hän maalasi heidän silmäinsä eteen kuohuvan meren sekä ne laivat ja ihmiset, jotka siellä taistelivat. Hänen mielikuvituksensa voima valtasi heidät niin, että he tarkastelivat hänen silmillänsä kaikkea, mitä hän itse oli nähnyt. Taiteilijan vaistolla hän valitsi yksityiskohtia, maalasi elämästä kuvia, joissa valo ja värit loistivat ja hehkuivat, sovitti tapaukset yhteen niin, että kuulijat seurasivat ihastuneina hänen korutonta kaunopuheisuuttansa. Joskus hänen kertomuksensa vilkkaus ja omituiset lauseparret hämmästyttivät heitä, mutta kauneus seurasi aina kauhun kantapäillä ja huumori loi lievitystä murheellisiin tarinoihin, kun hän kuvasi merimiehen omituisia aatemaailmoja ja elämänkäsitystä.
Ja hänen puhuessaan katseli tyttö häntä hämmästynein silmin. Kertojan innostus lämmitti häntä. Hän ihmetteli, oliko hän ollut kylmä koko elämänsä ajan. Hänen teki mielensä nojautua tähän hehkuvaan, säkenöivään mieheen, joka oli kuin tulivuori uhkuen voimaa, terveyttä ja tarmoa. Hänestä tuntui, että hänen täytyy nojata häneen, ja vain vaivoin hän pystyi vastustamaan mielitekoaan. Mutta sitten tulvahti mieleen toinen tunne, joka työnsi häntä pois tuosta miehestä. Häntä karkoittivat nuo haavaiset kädet, jotka olivat niin tahraantuneet, että elämän loka oli syöpynyt lihaan asti, tuo kauluksen hieroma punainen juova niskassa ja nuo pullistelevat lihakset. Hänen karkeutensa pelotti häntä. Kertojan hiomaton puhetapa loukkasi hänen korvaansa, jokainen karkea piirre hänen elämässään tahrasi tytön sielua. Mutta lakkaamatta palasi tuo hänen puoleensa vetävä tunne, kunnes hän ajatteli, että tuo mies on paha, koska hänellä oli niin suuri valta häneen. Kaikki, mikä hänen mielessään oli syvimpään juurtunut, alkoi horjua. Tuon miehen jutut ja seikkailut tuntuivat hävittävän kaikki sovinnaisuuden rajat. Kun saattoi noin huolettomasti kohdata vaaroja ja nauraa kaikelle, ei elämä enää ollut vakavaa ponnistelua ja vaivaa, vaan pelkkää leikkiä, jonka voi kääntää ylösalaisin ja josta saattoi huolettomasti nauttia tai heittää menemään. "Leiki siis!" kaikui huuto hänen olemuksensa läpi. "Nojaa häneen, jos niin tahdot, ja kiedo kätesi hänen kaulaansa!" Hänen teki mielensä parahtaa näiden ajatusten hurjuutta, ja turhaan hän vetosi omaan puhtauteensa ja hienoon sivistykseensä asettaen kaiken sen, mitä hän oli, kaikkea sitä vastaan, mitä tuo toinen ei ollut. Hän katsahti ympärilleen ja näki toisten suunniltaan ihastuksesta tuijottavan tuota miestä, ja hän olisi tuntenut asemansa toivottomaksi, ellei olisi havainnut kauhua äitinsä katseessa. Tuo mies, joka oli ilmestynyt synkimmästä pimeydestä, oli pahasta. Hänen äitinsä näki sen, ja hänen äitinsä oli oikeassa. Hänen tuli luottaa äitinsä tuomioon, kuten hän aina oli kaikissa asioissa tehnyt. Tuon miehen tuli ei enää lämmittänyt, pelko tuon miehen vuoksi ei enää ollut vaarallinen.
Myöhemmin päästyään pianon ääreen hän soitti hänelle osoittaaksensa, että kuilu heidän välillänsä oli syvä ja ylitsepääsemätön. Hänen musiikkinsa oli kuin haaste, jonka hän välinpitämättömästi oli heittänyt toiselle. Vieras tuijotti kauhistuneena häneen. Hänestä samoin kuin tytöstäkin tuntui, että kuilu laajeni heidän välillänsä, mutta nopeammin kuin se laajeni, kasvoi hänen halunsa voittaa hänet sittenkin. Mutta hänen tunteensa olivat liian voimakkaat ja vaativat, että hän olisi voinut istua ja tuijottaa eteensä avautuvaan kuiluun varsinkin, kun oli kuultavana musiikkia, jonka vaikutukselle hän oli erittäin altis. Se oli kuin päihdyttävää juomaa, joka kiihotti hänen tunteensa tuleen, huumaava aine, joka valtasi hänen mielikuvituksensa lennättäen häntä läpi avaruuksien tutkimusmatkalle. Se karkoitti kaikki surulliset asiat, täytti hänen sielunsa kauneudella, vapautti ajatuksen ja antoi unelmille siivet. Hän ei ymmärtänyt sitä musiikkia, jota tyttö esitti. Se oli aivan toista kuin tanssisaleissa tai räikyvät torvien säveleet, joita hän oli kuullut. Mutta kirjoista hän oli saanut jonkinlaisen aavistuksen siitä, ja hän uskoi hänen soittoonsa odotellen kärsivällisesti jokaista uutta aihetta tai rytminvaihdosta pahoitellen vain, että ne loppuivat niin lyhyeen. Tuskin hän oli ne tajunnut ja päästänyt mielikuvituksensa lentoon, kun ne vaihtuivat hänelle merkityksettömään sävelkeinuntaan, mielikuvitus lakkasi toimimasta, ja hän vaipui maan päälle takaisin.