Kerran hänen mieleensä tuli, että tuolla kaikella oli jokin tarkoitus häneen nähden. Hänestä tuntui, että hän oli tytölle vastenmielinen, ja koetti arvailla, mitä hänen kätensä hänelle koskettimilla puhuivat. Mutta sitten hän hylkäsi ajatuksen arvottomana ja mahdottomana ja antautui vapaasti nauttimaan musiikista. Entinen, ihastunut mieliala palasi. Hänen jalkansa eivät olleet enää multaa ja hänen ruumiinsa henkevöityi; hänen silmissään, vieläpä sielläkin, mihin katse ei ulottunut, loisti ihana valo; ja silloin kaikki hänen ympärillänsä katosi ja hän siirtyi kauaksi, jossa liiteli sen maailman yläpuolella, jota hän niin suuresti rakasti. Tunnettu ja tuntematon vietti yhtymäjuhlaa hänen unelmoivassa mielikuvituksessaan. Hän astui sisään oudoista porteista aurinkoisiin maihin, ja kierteli toreilla outojen kansojen joukossa, joita ei yksikään ihminen ole koskaan nähnyt. Hänen sieraimissaan oli maustesaarien lemu sellaisena, kuin hän oli sen tuntenut lämpiminä, tyyninä öinä merellä. Hän matkusti kohden eteläisiä seutuja, joissa päivät ovat pitkät ja polttavat, hän risteili turkoosimeren palmujen reunustamien saarien keskellä. Ajatuksen nopeudella nuo kuvat tulivat ja menivät. Jonakin hetkenä hän istui villihevosen selässä kiitäen satumaisesti valaistujen värikkäitten seutujen läpi, seuraavassa hetkessä hän taas tuijotti häikäisevän kuumuuden läpi kuolemanlaakson valkeisiin hautapatsaisiin tai souti jäätävänkylmää valtamerta, jossa suunnattomat jäävuoret säteilivät ja hohtivat auringonpaisteessa. Hän loikoili korallirannikoilla, joissa kookospähkinät riippuivat alas hiljaa lepattaviin aaltoihin. Vuosisatoja sitten haaksirikkoutuneen laivan ruho paloi sinisissä liekeissä ja sen valossa "hulat" hyppivät helisevien ukuleleittensa ja pärisevien rumpujensa säestyksellä villejä tanssejaan. Oli aisteja kiihottava troopillinen yö. Kauempana kuvastuivat tulivuoren ääriviivat taivasta vasten. Taivaalta pilkisti kalpea uusikuu ja Etelän risti oli painunut alas taivaan rannalle.
Hän oli kuin harppu. Kaikki se elämä, jota hän tunsi tai oli kuvitellut, muodosti sen kielet, sävelvirta oli se tuuli, joka pani nuo kielet väräjämään muistoja ja unelmia. Hän ei ainoastaan tuntenut. Tunne pukeutui selvään muotoon, väreihin ja sädeloistoon, ja mitä hänen ajatuksensa uskalsi kuvitella, se sai heti kuin taikavoimasta jalostuneen muodon. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuivat yhteen, ja hän liiteli yli avaran, lämpimän maailman läpi seikkailujen ja sankaritekojen tuon tytön luo, jonka hän voitti ja nosti hellästi käsivarsilleen, ja pakeni hänen kanssaan unelmiensa valtakuntaan.
Ja kun tyttö katsahti häneen olkansa yli, näki hän osan tuosta kaikesta hänen kasvoillansa. Nuo kasvot olivat muuttuneet suurine loistavine silmineen, jotka saattoivat tunkeutua sävelverhon läpi, näkivät sen takana elämän ihmeellisen sykinnän ja erottivat hengen suurenmoiset harhakuvat. Hän hämmästyi. Karkea, kompuroiva olento oli hävinnyt. Huonotekoiset vaatteet, sidotut kädet ja päivettyneet kasvot olivat jääneet, mutta ne olivat kuin vankilan ristikot, joiden takaa hän näki suuren sielun pilkistävän esiin äänetönnä ja vaieten, koska heikot huulet eivät voineet sitä puheessa ilmaista. Vain hetken välähdyksenä hän tämän näki, mutta sitten palasi todellisuus taas ja hän nauroi oikukkaille mielijohteillensa. Mutta vaikutus tuosta, mitä hän luuli huomanneensa, säilyi, ja kun tuli aika, jolloin vieraan oli lähdettävä, hän lainasi hänelle niteen Swinburnen ja Browningin teoksia, itsekin hän luki Browningia yliopistossa. Hänestä vieras näytti nuorelta pojalta änkyttäessään kiitoksensa, ja oli kuin äidillinen sääli olisi lämpimän laineen tavalla valahtanut hänen olemuksensa läpi. Hän ei muistanut tolvanaa, ei vangittua sielua eikä miestä, joka oli tuijottanut häneen miehuutensa voimassa ja ihastuttanut ja pelottanut häntä. Hän näki edessään vain pojan, joka pudisti hänen kättänsä kovalla kouralla, niin että hänestä tuntui, kuin hän oli pistänyt kätensä pähkinänrikkojaan.
"Tämä oli suurin hetki minun elämässäni. Nähkääs, minä en ole tottunut tällaiseen", änkytti poika. Hän katsahti avuttomana ympärilleen. "Tällaisia ihmisiä ja tällainen talo. Kaikki se on uutta minulle ja minä pidän siitä."
"Toivon, että tulette uudestaan", sanoi tyttö, kun vieras lausui jäähyväisiä hänen veljilleen.
Hän pisti hatun päähänsä, työntyi vitkastellen ulos ovesta ja oli kadonnut.
"No, mitä ajattelet hänestä?" kysyi Arthur.
"Hän on sangen mielenkiintoinen, toi tullessaan raikkaan tuulahduksen", vastasi sisar. "Kuinka vanha hän on?"
"Kaksikymmentä, melkein kaksikymmentä yksi. Minä kysyin häneltä tänä iltana. En luullut, että hän olisi niin nuori."
Ja minä olen kolme vuotta vanhempi, ajatteli sisar antaessaan veljelleen hyvänyönsuukon.