III LUKU
Kun Martin Eden astui portailta kadulle, hän pisti kätensä takkinsa taskuun. Esille tuli levy ruskeata riisipaperia ja hyppysellinen meksikolaista tupakkaa, joista hän kätevästi pyöräytti savukkeen. Ensimmäiset savut hän veti syvälle keuhkoihinsa ja puhalsi sitten ulos viivytellen haihtuvina haikuina. "Jumaliste!" hän virkahti kuuluvasti äänessä hämmästys ja ihastus. "Jumaliste!" hän kertasi. Ja hetkisen päästä hän vielä mutisi: "Jumaliste!" Sitten käsi kohosi kaulukseen, jonka hän riuhtaisi irti paidasta ja työnsi taskuun. Sataa tuhutti kylmästi, mutta hän paljasti päänsä, avasi liivinsä ja asteli suruttomana tietänsä. Hän tuskin huomasi, että satoi vettä. Hän oli haltioissaan, mielen täyttivät tuhannet unelmat, ja hän eli äskeiset tapaukset uudestansa.
Vihdoinkin hän oli kohdannut naisen — naisen, jota hän ei ollut paljoa ajatellut, koska hänen mielensä ei juuri naisissa askarrellut, mutta jonka hän kuitenkin oli epämääräisesti unelmoinut joskus kohtaavansa. Hän oli istunut hänen vieressään pöydässä. Hän oli pitänyt tuon tytön kättä omassaan, katsonut häntä silmiin ja nähnyt vilahduksen kauniista sielusta, yhtä kauniista kuin ne silmät, joista se kuvastui tai se ruumis, joka antoi sille ilmeen ja muodon. Hän ei ajatellut hänen ruumistaan ruumiina, mikä oli uutta hänelle, sillä kaikkia tähän asti tuntemiansa naisia hän ajatteli yksistänsä sillä tavalla. Hänen ruumiinsa oli jotakin aivan toista. Hän ei voinut ajatella, että hänen ruumiinsa olisi muiden kaltainen ja sellaisena altis sairaudelle ja kurjuudelle. Hänen ruumiinsa oli jotakin muuta kuin sielun asuinpaikka. Se oli hänen henkensä ilmaus, hänen jumalaisen olemuksensa puhdas ja suloinen kristallikuva. Tämä tunne jumalaisesta sai hänet hätkähtämään. Se herätti hänet unelmista todellisiin mietelmiin. Ei ainoakaan sana eikä vihjaus ollut tähän asti mistään jumalaisesta saavuttanut häntä. Hän ei ollut koskaan uskonut jumaluuteen. Hän oli aina pysynyt uskonnolle vieraana ja hyvätuulisesti laskenut leikkiä taivaan luotseista ja heidän lörpötyksistään sielun kuolemattomuudesta. Elämää ei ollut tämän jälkeen, se oli hänen päätelmänsä; kaikki, mitä oli, ilmeni täällä jo nyt, sitten seurasi ikuinen pimeys. Mutta mitä hän oli nähnyt hänen silmistään, oli juuri sielu, iankaikkinen, kuolematon sielu. Ei ainoakaan mies tai nainen, jotka hän oli tähän asti tuntenut, ollut tuonut hänelle viestiä kuolemattomuudesta. Mutta hän oli. Hän oli kuiskannut siitä ensi hetkestä, kun hän katseli häneen. Hänen siinä kulkiessaan kangastivat tytön kasvot hänen silmissään kalpeina ja vakavina, suloisina ja tunteellisina, hymyillen osanotosta ja hellyydestä kuin henki vain voi hymyillä ja puhtaampana kuin hän koskaan oli voinut puhtautta unelmoida. Hänen puhtautensa vaikutti häneen kuin ruoskan isku. Se sai hänet hätkähtämään. Hän oli oppinut erottamaan hyvän ja pahan, mutta puhtaus olemuksen perustana ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Mutta hänessä hän nyt oli oppinut tajuamaan puhtauden ja hyvyyden hänen olemuksensa korkeimpana tarkoitusperänä, josta ikuinen elämä oli jatkuva.
Ja hänen sielussaan syntyi kiihkeä kaipaus omistaa iankaikkinen elämä. Hän ei olisi sovelias tarjoamaan hänelle vettä juotavaksi — sen hän tiesi. Onnen ihmeellinen oikku oli heittänyt hänet hänen seuraansa täksi illaksi ja antanut hänelle tilaisuuden puhella hänen kanssaan. Se oli vain sattuma. Siitä ei kannattaisi paljoa toivoa. Hän ei ansainnut sellaista onnea. Pohjaltaan hänen luonteensa oli taipuvainen uskonnollisuuteen. Hän tunsi itsensä nöyräksi ja heikoksi, kurjaksi ja kelvottomaksi. Sellaisessa tilassa synnintekijät kääntyvät parannukseen. Hän oli julkisyntinen. Mutta kuten nöyrät ja katuvaiset saavat vilahdukselta nähdä sen ihanuuden, johon he kerran joutuisivat, sai hänkin välähdyksenä tuntea sitä autuutta, mikä hänen osaksensa tulisi, jos saisi hänet omakseen. Mutta tämä omistaminen oli kaukainen ja sumun peitossa ja kokonansa toisenlainen kuin hän oli osannut sitä kuvitella. Hänen kunnianhimonsa oli riistänyt hulluudelta siivet, ja hän näki kohoavansa korkeuksiin hänen rinnallaan, jakavansa kaikki ajatukset hänen kanssaan ja nauttivansa elämän kauneudesta ja suuruudesta hänen toverinaan. Hän unelmoi sielun omistamisesta, jostakin suuresta ja pyhästä, josta kaikki alhainen olisi hävinnyt, sielujen vapaasta ystävyydestä, jolle hänen ajatuksensa ei kyennyt antamaan määrättyä muotoa. Hän ei ajatellut juuri tällä tavalla. Oikeastaan hän ei ajatellut yhtään mitään. Tunne voitti järjen, ja hän värähteli ihmeellisistä ajatuksista ja mielialoista, joista hänellä ei koskaan ennen ollut ollut aavistustakaan, kiisi purjeet levällään oudolle unelmien merelle, jossa tunteet olivat puhdistuneet ja henkevöityneet ja jossa tajusi elämän ihmeellisen suuruuden ihanimmassa loistossaan.
Hän hoippui tietänsä kuin juopunut mutisten intohimoisesti: "Jumaliste, jumaliste!"
Poliisi katseli häntä muutamassa kadunkulmassa epäluuloisesti ja pani merkille hänen horjuvan merimieskäyntinsä.
"Mistä te olette saanut päänne täyteen?" kysäisi poliisi.
Sinä hetkenä oli Martin Eden jälleen maan pinnalla. Hän oli kuin juoksevaa ainetta, joka helposti muutti muotoaan ja saattoi tunkeutua kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin rakoihin ja sokkeloihin. Poliisin puhutellessa häntä hän oli heti oma itsensä taas käsittäen yhdellä silmäyksellä koko tilanteen.
"Eikös kelpaa, vai?" hän naurahti vastaukseksi. "Minä en tiennyt, että puhuin ääneen."
"Pian te myös laulatte", päätteli poliisi.