"Ei, sitä minä en tee. Antakaahan tulta, niin ajan ensimmäisellä raitiovaunulla kotiin."
Hän sytytti savukkeensa, sanoi hyvää yötä ja lähti matkaansa. "Luuli mokoma, että olen humalassa, hitto vie?" hän huudahti mielessään. "Sehän aikoi pistää putkaan." Hän hymyili ja jatkoi mietiskelyänsä. "Luulenpa olleenikin", hän lisäsi, "mutta en voinut arvata, että jonkun naisen kasvot voisivat huumata."
Hän otti Telegraph Avenuen vaunun, joka kulki Berkeleyyn. Se oli täpötäynnä nuoria miehiä, jotka laulelivat kaikenlaisia rallatuksia ja hurrasivat. Uteliaana hän tarkasteli heitä. He olivat ylioppilaita. He kävivät samassa yliopistossa kuin tyttö, joka oli hänen mielensä vallannut, olivat samalla yhteiskunnallisella tasolla hänen kanssaan, saattoivat tutustua häneen ja nähdä hänet joka päivä, jos tahtoivat. Hän ihmetteli, etteivät he sitä tahtoneet, vaan olivat olleet tänäkin iltana ulkona huvittelemassa sen sijaan, että olisivat istuneet piirissä hänen ympärillään kunnioittaen ja palvoen häntä. Hänen ajatuksensa harhailivat edelleen. Hän kiinnitti erikoista huomiota erääseen vinosilmäiseen nuorukaiseen, jonka alahuuli oli lerpallaan. Tuo kuitenkin on turmeltunut rahjus, hän päätteli. Laivassa hän olisi ruikuttava raukka ja suunsoittaja. Hän, Martin Eden, oli parempi mies kuin tuo. Se ajatus ilahdutti häntä. Se tuntui vievän häntä lähemmäksi unelmainsa valittua. Hän alkoi vertailla itseänsä noihin ylioppilaihin. Hän tunsi ruumiinsa lihasrakenteen ja tiesi, että hän ruumiinvoimiltansa oli heitä etevämpi. Mutta heidän päänsä oli täynnä tietoa, jonka avulla he kykenivät keskustelemaan tytön tavoin. Se ajatus masensi häntä. Mutta mitä varten olivat aivot olemassa? hän kysyi kiihkeästi. Mitä he olivat tehneet, sen hänkin voisi tehdä. He olivat tutkineet elämää vain kirjoista, mutta hän oli koko ajan itse elänyt mukana. Hänen aivonsa olivat yhtä täynnä tietoa kuin heidänkin, vaikka se tieto oli toisenlaista. Kuinka moni heistä osaisi sitoa taljaköyden, hoitaa peräsintä tai toimia tähystäjänä? Hänen elämänsä muodosti hänen eteensä sarjan kuvia, jotka olivat täynnä vaaroja, rohkeita tekoja, työtä ja ponnistusta. Hän muisti epäonnistumisiansa ja iskuja ja naarmuja, joita oli saanut oppivuosinaan. Ne hän toki voi joka tapauksessa omaksi edukseen lukea. Myöhemmin heidän on lähdettävä todelliseen elämään ja he saavat käydä samaa koulua, jossa hän oli jo valmis mestari. Ympäri käydään, yhteen tullaan. Kun he nyt opettelisivat tätä, hän tutkisi elämän toista puolta kirjoista.
Kun vaunu oli kulkenut yli sen vyömäisen kadun, joka sulki piiriinsä joukon yksinäisiä taloja ja erotti Oaklandin Berkeleystä, hän odotti muuatta kaksikerroksista tuttua rakennusta, jonka päädyssä oli ylpeä ilmoituskilpi "Higginbothamin Rahaksimuutto Liike". Sen nurkalla laskeusi Martin Eden alas. Hetkisen hän katseli tuota kilpeä. Se sanoi hänelle enemmän kuin nuo sanat. Itsekäs, pikkumainen, laiska ja viekas ihminen tuntui kirjainten takaa ilmestyvän hänen eteensä. Bernard Higginbotham oli nainut hänen sisarensa, ja hän tunsi hänet hyvin. Hän avasi oven avaimella ja asteli portaita toiseen kerrokseen. Täällä asui hänen lankonsa. Rihkamatavara- ja vihannespuoti oli alakerrassa. Ummehtuneitten kasviksien haju täytti ilman. Kompuroidessaan eteisen läpi hän kompastui joihinkin leikkivaunuihin, jotka joku hänen monilukuisista sisarensa lapsista oli jättänyt, ja horjahti jyrähtäen ovea vasten. "Se saivarennylkijä!" hän mielessään kuohahti. "On liian saita polttaaksensa parin sentin edestä kaasua, etteivät hänen vuokralaisensa taittaisi niskojansa."
Haparoiden hän löysi ovenrivan ja astui valaistuun huoneeseen, jossa istui hänen sisarensa ja Bernard Higginbotham. Sisar paikkasi miehensä housuja, sillä aikaa kun mies istui puoliksi loikoen kahdella tuolilla jalassaan risaiset tohvelit, joista varvas pisti esille. Hän katsahti yli sanomalehden, jota luki, ja mustien, levottomien silmien katse oli terävä ja tuijottava. Martin Eden ei koskaan katsahtanut häneen tuntematta suunnatonta vastenmielisyyttä. Mitä hänen sisarensa oli tuossa miehessä nähnyt, sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hänestä mies oli kuin jokin alempirotuinen elukka, ja aina hänen teki mielensä murskata hänet jalkoihinsa. "Jonakin päivänä minä isken hänen päänsä mäsäksi", hän lohdutti usein itseänsä voidakseen sietää hänen läsnäoloaan. Nuo kärppämäiset, julmat silmät tuijottivat tyytymättöminä häneen.
"Mitä nyt?" kysäsi Martin. "Antaa kuulua."
"Minä olen maalauttanut oven viime viikolla", sanoi herra Higginbotham puoliksi ulvoen ja vikisten, "ja sinä tiedät, millaiset ovat yhtiön taksat. Sinun tulisi käsitellä varovammin toisten tavaroita."
Martin oli aikonut vastata, mutta käsitti samalla koko yrityksen toivottomuuden. Hän käänsi katseensa tuosta ihmisen irvikuvasta seinällä riippuvaan öljypainokseen. Se hämmästytti häntä. Hän oli aina pitänyt siitä, mutta nyt hänestä tuntui, että näki sen vasta ensimmäisen kerran. Se oli yhtä viheliäinen kuin kaikki muukin tässä talossa. Hänen mielensä palasi taloon, josta hän juuri oli lähtenyt, ja hän näki ensiksi maalaukset ja sitten Hänet, joka katseli häntä suloisesti puristaessaan hänen kättään jäähyväisiksi. Hän unohti, missä oli, sekä myös Bernard Higginbothamin läsnäolon, kunnes mies kysäisi:
"Oletko nähnyt kummituksia?"
Martin palasi todellisuuteen taas ja katsoi noihin pieniin, julmiin, vaaniviin ja inhottaviin silmiin ja näki samalla kuin kangastuksena noiden silmien omistajan alakerrassa olevassa puodissaan myymässä rihkamaansa, jolloin tuo katse oli sievistelevä, liukas ja imarteleva.