Rouva Morse ajoi Martinin ohi kadulla eräänä päivänä ja hymyili ja nyökkäsi. Martin hymyili vastaan nostaen lakkiaan. Kohtaus ei vähimmälläkään tavalla vaikuttanut häneen. Muutamaa kuukautta aikaisemmin se olisi kiusannut häntä, tehnyt hänet uteliaaksi, ja hän olisi joutunut miettimään, millainen mahtoi sillä hetkellä olla tuon rouvan omatunto. Mutta nyt se ei herättänyt ainoatakaan jälkiajatusta. Hän unohti sen heti seuraavassa hetkessä. Hän unohti sen yhtä tyystin kuin hän unohti Keskus-Pankin rakennuksen tai City Hallin kuljettuaan niiden ohi. Mutta sittenkin hänen ajatuksensa olivat ahkerassa toimessa. Ne kiersivät lakkaamatta yhtä ainoata ympyrää. Ympyrän keskuksena oli "työ on tehty", se nakersi hänen aivojaan kuin kuolematon mato. Siihen hän aamuisin heräsi. Se turmeli hänen kauniit unensa öin. Jokainen toimi elämässä, joka vaati hänen huomiotaan, päättyi aina "työ on tehty". Hän kuljeksi ympäri miettien lakkaamatta, ettei hän ollut kukaan eikä mitään. Mart Eden, katupoika, ja Mart Eden, merimies, oli todella ollut, ja se oli ollut hän, mutta Martin Edeniä, kuuluisaa kirjailijaa, ei ollut olemassa. Martin Eden, kuuluisa kirjailija, oli sumua, joka kohosi roskajoukkojen aivoista, ja tuo joukkosielu oli ruumiillistanut sen Mart Edenissä, katupojassa ja merimiehessä. Mutta ne eivät voineet pettää häntä. Hän ei ollut se sadunjumala, jota tuo roskajoukko palvoi ja jolle se uhrasi päivällisiään. Hän ymmärsi asian paremmin.
Hän luki aikakauskirjojen arvosteluja hänestä ja tuijotti valokuvia, joita hänestä oli julkaistu, kunnes hänen oli mahdoton tuntea noita kuvia omikseen. Hän oli se nuorukainen, joka eli, iloitsi ja rakasti, joka oli ottanut elämän huolet ja murheet kevyesti, joka oli palvellut laivastossa, kulkenut vieraissa maissa ja johti sakkiansa muinaisina tappelujen päivinä. Hän oli se nuorukainen, joka aluksi oli mykistynyt nähdessään kansankirjaston tuhannet nidokset, mutta joka myöhemmin oli sukeltanut niihin ja omaksunut ne omikseen, hän oli juuri sama mies, joka oli polttanut sydänyöllä lamppuaan, pitänyt itseään kannuksen avulla valveilla ja kirjoittanut kirjoja. Mutta se ainoa, mitä hän ei ollut, oli se suunnaton ruokahalu, jota roskajoukko yksimielisesti oli innostunut sammuttamaan.
Aikakauskirjoissa oli joskus sellaistakin, joka huvitti häntä. Kaikki tahtoivat hänet omistaa. Warrenin kuukausijulkaisu ilmoitti, että se aina etsiskeli uusia kirjailijoita ja muiden muassa oli esitellyt myös Martin Edenin kirjalliselle maailmalle. White Mouse vaati häntä omakseen, samoin Northern Review ja Mackintosh's Magazine, kunnes Globe mykisti ne kaikki kertomalla, että heidän vanhoista numeroistaan voi vieläkin lukea "Merilaulut". Transcontinental julisti arvokkaasti ja mahtipontisesti, miten se oli ensiksi keksinyt Martin Edenin suurenmoiset lahjat, mutta Hornet väitti, että ansio tulee sille, koska se oli julkaissut "Perin ja helmen". Singletree, Darnley ja Co tuskin sai ääntänsä kuulumaan yleisestä melusta.
Sanomalehdet laskivat kuorossa Martinin tuloja. Samaan yhtyivät monet aikakauskirjat, jolloin papit alkoivat käydä tervehtimässä häntä, ystävällisesti pyytäen hänen apuaan seurakunnilleen, ja ammattimaisia kerjuukirjeitä tuli tulvimalla joka päivä. Mutta kaikista kiusallisimpia olivat naiset. Hänen valokuviaan oli julkaistu pitkin ja poikin, ja erikoiskirjeenvaihtajat kuvasivat hänen voimakkaita, päivettyneitä kasvojaan, hänen arpeansa, hänen leveitä hartioitaan, hänen kirkkaita, vakavia silmiään ja hänen kuopallepainuneita kasvojaan, joista saattoi lukea askeetin tunnusmerkit. Lukiessaan tätä viimeistä hän muisti villiä nuoruuttaan ja hymyili. Monet hänen kohtaamistaan naisista katselivat häntä ihaillen ja kiihottavasti, mutta hän nauroi mielessään. Hän muisti Brissendenin varotuksen ja nauroi taas. Naiset eivät koskaan tuhoaisi häntä — niin paljon ainakin oli varmaa. Hän oli jo päässyt sen asteen yli.
Kerran hänen saattaessaan Lizzietä iltakouluun tyttö huomasi sen katseen, jonka muuan kaunis loistavasti puettu nainen oli Martiniin luonut. Katse oli hieman liian pitkä ja sen ilme liian selväpuheinen. Lizzie ymmärsi, mitä se tarkoitti, ja joutui vihan vimmoihin. Martin huomasi sen, huomasi myös syyn ja selitti, että hän alkoi tottua sellaiseen eikä enää välittänyt.
"Sinun tulisi välittää", kuohahti Lizzie leimuavin silmin. "Sinä olet sairas, siinä on koko asia!"
"Koko elämässäni en ole ollut tämän terveempi. Minä painan viisi naulaa enemmän kuin koskaan ennen."
"En minä tarkoita sinun ruumistasi. Tarkoitan päätäsi. Jotakin on vinossa sinun aatoskoneistossasi. Minäkin voin sen nähdä, vaikken ole mitään."
Martin asteli mietiskellen hänen rinnallaan.
"Minä antaisin vaikka mitä saadakseni sinut parannetuksi siitä", kuohahti Lizzie äkillisen tunnelman vallassa. "Sinun pitäisi välittää, kun naiset katsovat sinuun noin, sellainen mies kuin sinä. Sairaalloisia on kylliksi olemassa. Mutta sinä et ole sitä lajia. Jospa minä voisinkin auttaa sinua löytämään oikean naisen, joka opettaisi sinua välittämään."