"Sinun olisi pitänyt olla Rileyn ladossa eilen illalla", virkahti Jim vaihtaen puheenaihetta. "Pojat rupesivat nyrkkeilemään. Siellä oli joku otus West Oaklandista. He sanoivat häntä Rotaksi. Liukas kuin käärme. Ei kukaan pystynyt hipaisemaankaan häntä. Toivoimme, että sinä olisit ollut siellä. Missä sinä oikein olit?"
"Oaklandissa", vastasi Martin.
"Teatterissako?"
Martin työnsi lautasensa syrjään ja nousi ylös.
"Tuletko tansseihin illalla?" huudahti toinen hänen jälkeensä.
"Ei, enpä taida", hän vastasi.
Hän asteli alakertaan ja ulos kadulle vetäen täysin siemauksin ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli ollut tukehtua tuohon ilmaan, samalla kun tuo oppipojan lörpötys oli ollut vähällä tehdä hulluksi. Joskus hänen oli oikein täytynyt ponnistaa hillitäksensä mieltänsä, ettei heittäisi puurolautasta Jimin päähän, kuten olisi sietänyt. Kuta enemmän Jim oli lörpötellyt, sitä kauemmaksi oli Ruth tuntunut loittonevan hänestä. Kuinka voisi hän, tuollaisen joukon kellokas, koskaan tulla sellaisen tytön arvoiseksi? Hänen täytyi koettaa ratkaista tuo probleema, joka ei jättänyt häntä rauhaan, mutta karkean työmiehen surkea asema tuntui masentavan hänet maahan. Kaikki tuntui vetävän häntä alas: hänen sisarensa, sisaren perhe ja talo, Jim, tuo oppipoika, kaikki jotka hänet tunsivat, kaikki mikä häntä kiinnitti elämään. Olemassaolo ei tuntunut miellyttävältä. Tähän asti hän oli ottanut elämänsä ja olosuhteet sellaisinaan — kaikki oli ollut hyvin. Hän ei ollut koskaan kysellyt eikä ajatellut niitä muulloin kuin lukiessaan kirjoja; mutta nehän olivat romaaneja, suloisia kertomuksia vielä ihanammasta ja mahdottomammasta maailmasta. Mutta nyt hän oli nähnyt tuon maailman, nähnyt mahdollisena ja todellisena, ja sen keskipisteenä oli ollut ihana nainen, suloinen yrtti, nimeltä Ruth. Sen vuoksi hänen täytyi tuntea suussaan katkera maku, sielussaan kaipaus, raateleva kuin tuska, toivottomuus, joka kidutti sitä kauheammin, koska se eli toivosta.
Hän oli arvellut, kumpaa kirjastoa rupeaisi käyttämään, Oaklandin tai Berkeleyn kansankirjastoa, ja valinnut edellisen, koska Ruth asui Oaklandissa. Kukapa tietää? Kirjasto oli mieluisin paikka, johon hän saattoi mennä, ehkä hän näkisi hänet siellä. Hän ei tiennyt, miten kirjastot oli järjestetty, ja kierteli pitkin loputtomia kaunokirjallisuusrivejä, kunnes herttainen, ranskattarelta vaikuttava tyttö, joka näytti hoitavan jotakin tointa, ilmoitti hänelle, että luettelot olivat toisessa kerroksessa. Hän ei huomannut kysyä neuvoa mieheltä, joka seisoi pulpetin ääressä, ja alkoi etsiskelynsä filosofisesta osastosta. Hän oli kuullut jotakin filosofiasta, mutta ei ollut voinut kuvitellakaan, että siitä olisi kirjoitettu niin paljon. Korkeat hyllyt olivat tulvillaan upeita teoksia, joiden paljous sekä nöyryytti että kiihotti häntä. Täällä oli teoksia, jotka antoivat työtä hänen aivoillensa. Matemaattisesta osastosta hän löysi teoksia trigonometriasta ja selaili niitä ja tuijotti merkityksettömältä näyttäviin sarjoihin ja numeroriveihin. Hän osasi lukea englantia, mutta sittenkin tämä oli aivan outoa kieltä. Norman ja Arthur osasivat sitä. Hän oli kuullut heidän puhuvan siitä. Ja he olivat Ruthin veljiä. Epätoivoissaan hän jätti tämän osaston. Joka puolelta tuntuivat kirjat syöksyvän hänen päälleen rusentaaksensa hänet. Hän ei ollut milloinkaan voinut uneksia, että inhimillisen tiedon valtakunta on niin äärettömän suuri. Häntä peloitti. Miten hänen aivonsa jaksaisivat omaksua sen kaiken? Sitten hän muisti, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat siinä onnistuneet, ja hän teki ankaran päätöksen, että hänen olisi pystyttävä siihen mihin muutkin.
Niin hän kulki edelleen toivon ja epätoivon partaalla tuijottaen noita hyllyjä, jotka olivat täynnä monenlaista viisautta. Eräästä osastosta, jossa oli sekalaista, hän löysi "Norrien Yleissilmäykset". Hän käänteli kunnioittavasti sen lehtiä. Tavallaan se puhui hänelle ymmärrettävämpää kieltä. Se puhui merestä, jota hän tunsi. Sitten hän löysi Bowditchin, Leckeyn ja Marshallin teoksia. Nyt hän oli löytänyt oikean. Hän alkaisi tutkia merenkulkua. Hän lopettaisi juomisen, tekisi työtä ja tulisi kapteeniksi. Sinä hetkenä tuntui Ruth tulevan hyvin lähelle häntä. Kapteenina hän voisi naida hänet, jos tyttö vain hänestä huolisi. Ja ellei huolisi — siinä tapauksessa hän eläisi kuitenkin elämänsä ihmisenä ihmisten joukossa häntä muistellen ja juomisen hän lopettaisi joka tapauksessa. Sitten hänen mieleensä muistuivat vakuutusyhtiöt ja laivanvarustajat, nämä kaksi, joita kapteenin tuli palvella, joista kumpikin saattoi ja halusi murskata hänet ja joiden edut olivat aivan ristiriitaiset. Hän katsahti ympäri huonetta ja sulki silmänsä, mielessään näky, joka käsitti kymmenentuhatta kirjaa. Ei, pois meri hänen mielestänsä! Tuossa kirjojen paljoudessa oli valtaa, ja jos hän voisi jotakin suorittaa, tulisi sen tapahtua maalla. Sitäpaitsi, kapteenit eivät koskaan saaneet ottaa vaimojaan mukaansa merille.
Tuli puolipäivä ja ilta. Hän unohti syömisen ja etsi lakkaamatta kirjaa seurustelusta ja sen tavoista, sillä häntä ei huolestuttanut yksistään se, miksi hän kerran tulisi, vaan enemmänkin häntä kiusasi paljon yksinkertaisempi kysymys. Kun tapaat nuoren ylhäisen naisen ja hän kutsuu sinua tervehdyskäynnille, koska voit hänen luokseen mennä? Sellaisena kysymys esiintyi hänelle. Mutta kun hän vihdoin löysi oikean hyllyn, etsi hän turhaan vastausta siihen. Hän aivan hämmästyi seurustelutaidon monimutkaisuutta ja hukkui käyntikorttien paljouteen, niin suurta osaa ne näyttelivät sivistyneessä seuraelämässä. Hän lopetti etsiskelynsä. Hän ei ollut löytänyt sitä, mitä haki, vaan sen sijaan tullut huomaamaan, että kohteliaisuus vaatisi ihmiseltä kaiken ajan ja että hänen täytyisi tyytyä vain opiskelemaan, kuinka olla kohtelias.