"Löysittekö, mitä halusitte?" kysyi pöydän ääressä oleva mies, kun hän aikoi lähteä pois.

"Löysin, kiitos", hän vastasi. "Tämä on suurenmoinen kirjasto."

Mies nyökkäsi. "Hauska olisi nähdä teitä usein täällä. Oletteko te merimies?"

"Olen, herra", hän vastasi. "Ja minä tulen kyllä tänne uudestaan."

"Mistä hän sen tiesi?" hän ajatteli astellessaan portaita alas.

Ja ensimmäisen katuvälin hän asteli suorana ja jäykkänä kuin seipään niellyt, kunnes ajatukset valtasivat hänet kokonaan, jolloin hän asteli vapaasti ja huojuen kuin ennenkin.

VI LUKU

Kauhea levottomuus kuin jäytävä nälkä valtasi Martin Edenin mielen. Hän himoitsi kuollaksensa nähdä edes vilahduksen siitä hennosta tytöstä, jonka pehmeät pienet kädet olivat jättiläisottein tarttuneet hänen elämäänsä. Hän ei voinut rohkaista itseään niin paljoa, että olisi mennyt hänen luoksensa. Hän pelkäsi, että menisi liian pian ja siten anteeksiantamattomasti rikkoisi noita kauhistuttavia seuratapoja vastaan. Monia pitkiä tunteja hän vietti Oaklandin ja Berkeleyn kirjastoissa sekä keskusteli kotona tulevista suhteistaan sekä siskojen Gertruden ja Marianin avioliitosta, vieläpä Jiminkin tulevaisuudesta, joka kuitenkin maksoi hänelle useita laseja olutta. Niiden neljän kortin vuoksi, jotka oikeuttivat hänet lainaamaan kirjoja, hän poltti kaasua niin myöhään palvelijan huoneessa, että herra Higginbotham verotti häneltä siitä viisikymmentä senttiä ylimääräistä maksua.

Mutta ne monet kirjat, joita hän luki, kiihottivat vain hänen levottomuuttaan. Jokainen sivu jokaisessa kirjassa oli kurkistusreikä tietojen valtakuntaan. Lukeminen kiihdytti hänen nälkäänsä, niin että se lakkaamatta tuli yhä purevammaksi. Hän ei tiennyt, mistä alkaa, ja lakkaamatta oli esteenä pohjatietojen puute. Tavallisinkin seikka, joka ilmeisesti pidettiin jokaiselle lukijalle tuttuna, oli hänelle outo, eikä hän voinut sitä ymmärtää. Vaikea oli myös käsittää runoutta, vaikka se ihastutti häntä hulluuteen asti. Hän luki paljon enemmän Swinburnea kuin vain sen teoksen, jonka Ruth oli hänelle lainannut, ja "Surun" hän ymmärsi täydellisesti. Ruth ei varmaankaan voinut sitä ymmärtää, hän päätteli. Kuinka hän, joka vietti sellaista hienostunutta elämää, saattaisi kärsimystä tajuta? Sitten hän sai käteensä Kiplingin runot, ja hänet valtasi kokonaan se eloisuus, rytmi ja loisto, millä jokapäiväisimmät seikat oli kuvattu. Häntä hurmasi tuon miehen ääretön elämän rakkaus ja syvä psykologia. Psykologia oli uusi sana Martinin sanavarastossa. Hän oli ostanut itselleen sanakirjan, jonka kallis hinta oli tuonut entistä lähemmäksi päivän, jolloin hänen täytyisi lähteä merelle ansaitsemaan lisää rahaa. Samalla se kiukutti herra Higginbothamia, joka mieluummin olisi suonut, että rahat olisi käytetty maksuksi täysihoidosta.

Päivisin hän ei uskaltanut lähestyä seutua, jossa Ruth asui, mutta pimenevä ilta näki hänen kiertelevän kuin varas Morsen taloa nähdäkseen edes vilahduksen ikkunoista, ja hän rakasti noita seiniäkin, jotka suojasivat häntä. Useasti olivat Ruthin veljet huomata hänet, ja kerran hän seurasi herra Morsea kaupunkiin tutkien valoisilla kaduilla hänen kasvojaan ja kiihkeästi toivoen, että jokin äkillinen vaara yllättäisi vanhuksen, jolloin hän hyökkäisi esille ja pelastaisi hänen isänsä. Eräänä iltana hän valppautensa palkinnoksi näki Ruthin vilahdukselta eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Hän näki vain hänen päänsä ja olkapäänsä ja kätensä, kun hän korjasi tukkaansa peilin edessä. Se kesti vain hetken, mutta Martinista se oli pitkä tuokio, jolloin veri muuttui viiniksi ja kohisi koskena hänen suonissaan. Sitten Ruth veti verhon alas. Mutta se oli hänen huoneensa, sen oli Martin saanut selville, ja sen jälkeen hän hiipi sinne usein piileksien toisella puolen katua puun suojassa ja polttaen lukemattomia savukkeita. Eräänä iltana hän näki hänen äitinsä tulevan eräästä pankista, ja siinä oli hänelle lisätodistus siitä suunnattomasta välimatkasta, joka erotti hänet Ruthista. Ruth kuului siihen ihmisluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Itse hän ei ollut koko elämässään käynyt missään pankissa, ja hänellä oli epämääräinen käsitys, että niitä käyttävät vain hyvin rikkaat ja mahtavat ihmiset.