Eräässä suhteessa hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Ruthin viattomuus ja puhtaus oli vaikuttanut voimakkaasti häneen, ja hän tunsi koko olemuksessansa huutavan tarpeen olla puhdas. Hänen täytyisi sellaiseksi tulla, jos mieli milloinkaan olla kyllin arvokas hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Hän harjasi hampaitansa ja hankasi käsiänsä keittiöharjalla, kunnes hän eräänä päivänä näki erään rohdoskaupan akkunassa kynsiharjan, jonka tarkoituksen hän arvasi. Hänen ostaessansa sitä katsahti myyjä hänen kynsiään ja tarjosi myös kynsiviilaa, joten siitä tuli uusi lisä hänen siistimisvälineihinsä. Hän silmäili kirjastossa erästä kirjaa ruumiinhoidosta ja alkoi heti ottaa jääkylmiä kylpyjä joka aamu Jimin suureksi kauhuksi ja herra Higginbothamin harmiksi, sillä hän ei voinut ymmärtää tuollaisia hulluja päähänpistoja, vaan mietti vakavasti, tulisiko hänen vaatia Martinilta lisämaksua vedestä vai ei. Toinen askel koski housujen silitystä. Nyt kun Martinin silmät olivat avautuneet sellaisille seikoille, hän helposti huomasi, millainen pussi oli polvien kohdalla työmiesten housuissa ja miten suora sauma kulki aina jalkoterään asti sellaisten miesten housuissa, jotka eivät kuuluneet työmiesten luokkaan. Hän otti selville myös syyn tähän ilmiöön ja heti tunkeutui sisarensa keittiöön löytääkseen sieltä silitysraudan ja alustan. Aluksi häntä kohtasi sellainen onnettomuus, että hän poltti toisen lahkeen piloille ja oli pakotettu ostamaan uudet housut, joka menoerä taas vei häntä lähemmäksi merelle lähtöä.

Mutta uudistus meni pelkkää pintaa syvemmälle. Hän tupakoi yhä, mutta hän ei juonut enää. Tähän asti hänestä oli juominen ollut miehekästä ja hän oli ylpeillyt siitä, että pystyi juomaan useimmat toverinsa pöydän alle. Kun hän sattui tapaamaan jonkun laivatovereistaan, hän tarjosi heille, ja he tarjosivat hänelle, kuten ennenkin, mutta itse hän otti vain alkoholitonta viiniä tai inkiväärijuomaa ja sieti hyväntuulisesti heidän pilkkansa. Ja kun he tulivat humalaan, hän tutki heitä, huomasi, miten eläin sai heissä vallan, ja kiitti Jumalaa, ettei hän enää ollut samanlainen kuin he. Heillä oli omat surunsa unohdettavina, ja kun he tulivat oikein humalaan, he tunsivat tyhmistyneessä mielikuvituksessansa itsensä jumaliksi, ja kukin hallitsi halunsa mukaan hurjistuneitten himojensa taivasta. Martinilta oli väkevien juomien tarve kokonaan hävinnyt. Hän oli juopunut uudesta ja kestävämmästä aineesta, Ruthista, joka oli sytyttänyt hänen sydämeensä rakkauden liekin ja näyttänyt hänelle vilahduksen korkeammasta ja ikuisesta elämästä. Hän oli juopunut kirjoista, jotka olivat herättäneet tuhannet toiveet ja ihmeellisen pyrkimyksen hänen mielessään, persoonallisen puhtauden ja miehuuden tunteesta, joka teki hänen voimansa ja terveytensä entistäänkin varmemmaksi ja sai koko hänen olemuksensa säteilemään ruumiillista hyvinvointia.

Eräänä iltana hän meni teatteriin sokeasti toivoen, että näkisi hänet, ja kuinka ollakaan, hän näki hänet kurkistellessaan toiselta riviltä. Hän näki hänen tulevan käytävää Arthurin ja erään nuorukaisen seurassa. Nuorukaisella oli tuuhea leikkotukka ja silmälasit, ja hänen näkemisensä herätti Martinissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta. Hän näki tytön istuutuvan permannon etualalle, ja sinä iltana hän näki tuskin muuta kuin hänet, parin hentoja valkeita olkapäitä ja tuuhean kullankellertävän tukan. Mutta olipa toisia, jotka näkivät, ja kun hän silloin tällöin katsahti ympärilleen, hän huomasi kaksi nuorta tyttöä, jotka monen penkkirivin päästä takaa päin vilkuilivat häneen hymyillen ja rohkein silmäyksin. Hän ei ollut koskaan ollut hävytön. Hänen luonteensa mukaista ei ollut jaella rukkasia. Entisinä aikoina hän olisi hymyillyt vastaan ja mennyt vieläkin pitemmälle kiihottaen heitä. Mutta nyt oli toisin. Hän hymyili kyllä, mutta katsoi sitten pois ja kartteli heidän katseitaan. Mutta sittenkin hän yhä uudestaan kohtasi tyttöjen hymyn ja katseen, kun oli jo kokonaan unohtanut heidät. Hän ei kuitenkaan voinut muuttaa itseänsä kokonaan yhtenä ainoana päivänä, ei hän myöskään voinut hillitä luonteensa synnynnäistä ystävällisyyttä, ja niin hän hymyili noille tytöille vastaan pelkästä ihmisrakkaudesta. Se ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tiesi, että he kurkottelivat häntä kohden naisellisine toiveinensa. Mutta itse hän oli muuttunut. Tuolla alhaalla permannolla istui se ainoa nainen maailmassa, joka oli niin toisenlainen, niin hirvittävän toisenlainen, kuin nuo hänen luokkaansa kuuluvat tytöt, että hän saattoi vain sääliä ja surkutella heitä. Hän toivoi sydämestään, että he voisivat edes pikkuisen omistaa hänen hyvyydestään ja ihanuudestaan. Eikä hän koko maailman hinnasta saattaisi loukata heitä sen vuoksi, että he olivat koettaneet mielistellä häntä. Se ei kyllä häntä imarrellut; hän päinvastoin hieman häpesi omaa alhaisuuttaan salliessaan sen tapahtua. Mutta hän tiesi, että jos hän kuuluisi Ruthin luokkaan, eivät nuo tytöt koskaan olisi tehneet hänelle tuollaisia tarjouksia, ja heidän jokaisessa silmäyksessään hän tunsi oman luokkansa kiskovan häntä alas.

Hän jätti paikkansa, ennen kuin esirippu laskeutui viimeisen näytöksen jälkeen, toivoen näkevänsä hänet, kun hän menisi ohi. Ulkona käytävällä oli aina runsaasti väkeä, ja hän saattaisi painaa hattunsa silmilleen ja piiloutua toisten taakse, ettei Ruth häntä näkisi. Ensimmäisten joukossa hän tunkeutui ulos, mutta tuskin hän oli pysähtynyt käytävän reunalle, kun ne kaksi tyttöä ilmestyi. Hän tiesi, että he etsivät häntä, ja sinä hetkenä hän tahtoi kirota olemuksessaan sitä, joka veti naisia häneen. Pujotellen käytävää he joutuivat lähelle häntä, ja hän huomasi, että he olivat hänet huomanneet. He hidastivat käyntiään ja tunkeutuivat ihmisvirrassa aivan hänen luokseen. Toinen heistä tönäisi häntä ja esiintyi kuin olisi nähnyt hänet vasta ensimmäisen kerran. Tämä oli pitkä, hento ja tumma tyttö, jolla oli mustat ilkamoivat silmät. He hymyilivät hänelle, ja hän hymyili heille vastaan.

"Hei vaan!" hän äännähti.

Se tuli aivan vaistomaisesti. Hän oli sanonut sen niin monesti ennen ja erilaisissa tilanteissa ensi kerran kohdatessaan. Hänen luonteessaan kertakaikkiaan oli tuo hellä ja säälivä piirre, ja sen vuoksi hän ei voinut tehdä sen vähempää. Mustasilmäinen tyttö hymyili kiitollisena, tervehti ja teki eleitä pysähtyäkseen, samalla kun hänen toverinsa pisti kätensä hänen kasivarrelleen ja nauraa kikattaen näytti myös tahtovan pysähtyä. Ajatus välähti hänen mielessänsä. Ei kävisi mitenkään päinsä, että Ruth tulisi ja saisi nähdä hänen puhelevan näiden kanssa. Luonnollista oli siis, että hän pyörähti sen mustasilmäisen rinnalle ja alkoi astella heidän mukanaan. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään kömpelyyttä eikä jäykkää äänettömyyttä. Täällä hän oli kotonaan, lasketteli sukkeluuksia ja käytti katukieltä kuin mestari, kuten aina aloitettaessa tällaisia lyhytikäisiä tuttavuuksia. Kadun kulmassa, jossa ihmisvirta oli vilkkain, hän äkkiä erosi joukosta mennäkseen yli kadun. Mutta mustasilmäinen tarttui hänen käsivarteensa seuraten häntä, veti toverinsa mukanaan ja huudahti:

"Odota Bill! Mihinkä sinulla on kiire? Et suinkaan sinä nyt aio karata tuolla tavalla ja jättää meitä tähän?"

Hän pysähtyi nauraen ja kääntyi heihin päin. Heidän olkainsa yli hän saattoi nähdä ihmisjoukon soluvan katulyhdyn alitse. Ei ollut niin valoisa siinä, missä hän seisoi, ja täältä hän saattaisi katsella häntä huomaamatta, kun hän kulkisi ohi. Varmaan hän tästä menisi, koska hänen kotinsa oli täällä päin.

"Mikä hänen nimensä on?" hän kysyi kikattavalta tytöltä nyökäten mustasilmäiseen.

"Kysykää häneltä", kuului tirskuva vastaus.