"Hän pitää siis minua hyväksyttävänä?"
Ruth nyökkäsi.
"Ja kuitenkaan minä en ole rahtuistakaan hyväksyttävämpi nyt kuin silloin, kun hän purki kihlauksen", puheli Martin mietiskellen. "Minä en ole millään tavalla muuttunut. Minä olen sama Martin Eden, vaikka oikeastaan hieman pahempi — minä tupakoin nyt. Etkö sinä tunne sitä hengityksestäni?"
Vastauksen sijasta Ruth painoi sormensa hänen huulilleen, painoi kevyesti ja leikitellen odottaen suudelmia, kuten aina menneinä päivinä tällaisissa tilanteissa. Mutta Martinin huulilta ei tullut hyväilevää vastausta. Hän odotti, kunnes sormet otettiin pois, ja jatkoi sitten:
"Minä en ole muuttunut. Minulla ei ole paikkaa. Minä en etsi mitään paikkaa. Ja minä yhä uskon, että Herbert Spencer on suuri, jalo ihminen ja että tuomari Blount on kaikkien aasien kuningas. Minä söin päivällistä hänen kanssaan toissa iltana, niin tottahan minä sen tiedän."
"Mutta sinä et hyväksynyt isän kutsua", sanoi Ruth moittivasti.
"Tiedätkö sinäkin siitä? Kuka hänet lähetti? Sinun äitisi?"
Ruth pysyi vaiti.
"Hän se siis hänet lähetti. Minä ajattelin sitä. Ja nyt minä otaksun, että hän on lähettänyt sinut."
"Ei kukaan tiedä, että minä olen täällä", väitti Ruth. "Luuletko sinä, että minun äitini sallisi tätä?"