"Hän sallii kyllä sinun mennä naimisiin minun kanssani, se ainakin on varma."
Ruthilta pääsi vihlova huudahdus. "Oh, Martin, älä ole julma! Sinä et ole suudellut minua yhtään ainoata kertaa. Sinä olet yhtä kylmä kuin kivi. Ja ajattele, mitä minä olen uskaltanut tehdä!" Hän katseli väristen ympärilleen, vaikka ilme oli puoleksi utelias. "Ajattele, missä minä olen!"
"Minä voisin kuolla sinun tähtesi! Minä voisin kuolla sinun tähtesi!" Lizzien sanat soivat Martinin korvissa.
"Miksi sinä et uskaltanut sitä ennemmin?" hän kysyi terävästi. "Silloin kun minulla ei ollut paikkaa? Kun minä olin nääntymäisilläni nälkään? Kun minä olin juuri samanlainen kuin nytkin, ihmisenä ja taiteilijana sama Martin Eden? Sen kysymyksen minä olen lakkaamatta tehnyt itselleni monena päivänä — ei vain sinuun, vaan erikoisesti kaikkiin muihin nähden. Katsos, minä en ole muuttunut, vaikka minun äkkiä kohonnut arvoni pakottaa minua lakkaamatta vakuuttamaan itselleni tätä seikkaa. Minulla on sama liha ja luut, samat kymmenen sormea ja varvasta. Minä olen aivan sama. Minä en ole kehittänyt itsessäni uusia kykyjä enkä voimia. Minun aivoni ovat samat vanhat aivot. Minä en ole edes kirjallisella tai filosofisella alalla tehnyt mitään uutta tai mullistavaa. Henkilökohtaisesti minä olen aivan saman arvoinen kuin minä olin silloin, kun kukaan ei minusta huolinut, ja minua suunnattomasti hämmästyttää, miksi ne välittävät minusta nyt. Varmasti kukaan ei pidä minusta minun itseni vuoksi, sillä minä olen olemukseltani aivan sama kuin ennen, jolloin he eivät minusta pitäneet. Silloin heidän täytyy pitää minusta jonkin muun vuoksi, jonkin, joka on ulkopuolella minua, joka ei ole minä. Sanonko minä sinulle, mikä tuo jokin on? Se on se tunnustus, jota minä olen saanut, mutta se tunnustus ei ole minä. Se on syntynyt toisten aivoissa. Toiseksi se raha, mitä minä olen ansainnut ja yhä ansaitsen. Mutta rahahan ei ole minä itse. Se tulee pankeista ja Tomien, Dickien ja Harryjen taskuista. Ja se on juuri tuo raha ja kuuluisuus, joiden vuoksi sinä minut nyt tahtoisit ottaa."
"Sinä murrat minun sydämeni", nyyhkytti Ruth. "Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, että minä olen täällä sen tähden, että minä rakastan sinua."
"Minä pelkään, ettet sinä ymmärrä, mihinkä minä pyrin", sanoi Martin ystävällisesti. "Minä tarkoitan, että jos sinä rakastat minua, mistä se johtuu, että sinä rakastat minua nyt niin paljon enemmän kuin silloin, kun sinun rakkautesi oli kyllin heikko kieltääksesi minut?"
"Unohda ja anna anteeksi!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Minä rakastin sinua koko ajan — muista se!"
"Minä pelkään, että olen kuin viekas kauppias, joka tutkii tavaroitaan, minä punnitsen sinun rakkauttasi saadakseni selville, minkä arvoista se on."
Ruth vetäytyi pois hänen käsistään, istui suorana häntä vastapäätä ja katseli häntä pitkään ja tutkivasti. Hän oli sanomaisillaan jotakin, mutta sammalsi ja vaikeni.
"Katsos, minusta se näyttää tällaiselta", jatkoi Martin. "Kun minä olin juuri sama, mitä minä olen nyt, ei yksikään ainoa minun omasta luokastani näyttänyt välittävän minusta. Kun minun kirjani olivat kirjoitetut, ei ainoakaan niistä, jotka lukivat käsikirjoitukset, näyttänyt välittävän niistä. Päinvastoin, kun he saivat tietää, mitä minä olin kirjoittanut, he näyttivät välittävän minusta vähemmän kuin ennen. Kirjoittaessani sellaisista aiheista, heistä kai näytti, että minä olin tehnyt jonkinlaisen rikoksen tai vähintäänkin menetellyt niin, että se herätti halveksumista. 'Ota paikka', tolkutti jokainen."