"Se on suurenmoista", ajatteli Martin katsellen häntä. "Ruth on saavuttanut sitä, mitä häneltä on kokonaan puuttunut. Kohonnut lopultakin todellisena naisena porvarillisen sovinnaisuuden raudankovien lakien yläpuolelle. Se oli suurenmoista, loistavaa ja ihastuttavaa." Ja kuitenkin, mikä häntä itseään vaivasi? Hän ei tuntenut olentonsa värähtävän eikä lämpenevän kaikesta tuosta. Se oli ihailtavaa ja suurenmoista vain ajatella. Hetkenä, jolloin hänen olisi pitänyt leimahtaa tuleen, hän kylmästi ihaili häntä. Hän ei sydämessään tuntenut liikutusta. Hän ei tuntenut kaihoavansa häntä. Ja taas hän muisti Lizzien sanat.
"Minä olen sairas, hyvin sairas", hän sanoi epätoivoisin ilmein. "Minä en tiennyt, ennen kuin nyt, kuinka sairas minä olen. Jotakin on kuollut minussa. Minä olen aina rakastanut elämää, enkä minä suinkaan luullut, että minä joskus saisin siitä kylläkseni. Elämä on täyttänyt minut niin, ettei minussa ole sijaa millekään toiveelle. Jos voisin toivoa jotakin, toivoisin minä nyt sinut omakseni. Sinä näet, miten sairas minä olen!"
Hän nojasi päätänsä taapäin ja sulki silmänsä; ja kuten itkevä lapsi unohtaa surunsa nähdessään auringon säteitten leikkiä kyyneleisen silmäteränsä läpi, niin Martinkin unohti sairautensa, Ruthin läsnäolon, kaikki, katsellessaan sitä uhkeaa kasvullisuutta, jonka läpi aurinko valoi hohdettaan ja joka sai muodon ja säteili hänen luomiensa alla. Tuo vihreä lehvistö ei ollut tyyni ja rauhoittava. Auringon loisto oli liian kirkas ja pistävä. Se koski, kun hän siihen katseli, ja hän katseli kuitenkin — hän ei tiennyt, miksi.
Hän tuli omaksi itsekseen taas kuullessaan lukon salvan rasahtavan. Ruth oli siirtynyt ovelle.
"Miten minä pääsen ulos?" hän kysyi melkein itkien. "Minua pelottaa."
"Oh, suo minulle anteeksi!" huudahti Martin seisaalleen hypäten. "Minä en ole oma itseni, tiedäthän. Minä unohdin, että sinä olet täällä." Hän vei kätensä päähänsä. "Katsos, vika on täällä. Minä saatan sinut kotiin. Me kuljemme palvelijain käytävästä. Kukaan ei meitä näe. Laske alas harsosi, eikä sinun tarvitse mitään pelätä."
Ruth puristi lujasti hänen käsivarrestaan heidän astuessaan alas huonosti valaistuja, kapeita portaita.
"Nyt minä kyllä pääsen yksin", sanoi Ruth heidän tultuaan katukäytävälle koettaen samalla vetää kättänsä pois hänen käsivarreltaan.
"Ei, ei; minä saatan sinut kotiin", vastasi Martin.
"Ei, älä tee sitä", väitti Ruth. "Se on tarpeetonta."