Hän katsahti uudestaan avoimeen ikkunaan. Swinburne oli vihdoinkin antanut hänelle avaimen. Elämä oli paha — tai oikeammin se oli tullut pahaksi, sietämättömäksi. "Ei kuollut nousta voi". Tuo säe herätti hänen sielussaan syvän kiitollisuuden tunteen. Se oli elämän kaikkeuden suurin hyvä työ. Kun elämä muuttui tuskaiseksi kyllästymiseksi, oli kuolema valmis hyväillen häivyttämään sen ikuiseksi uneksi. Mutta mitä hän odotti? Oli aika lähteä.
Hän nousi ja pisti päänsä ulos avoimesta aukosta ja katseli alas maidonvalkeaan kuohuun. Mariposa oli syvään lastattu, ja riippuen käsistänsä hänen jalkansa ulottuisivat veteen. Hän saattaisi pulskahtaa äänettömästi. Kukaan ei kuulisi. Kuohut pirskuivat hänen kasvoihinsa ja kostuttivat niitä hyväillen. Suola maistui hänen huulillaan, ja se maistui suloiselta. Hän mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa joutsenlaulunsa, mutta häivytti nauruun tuon ajatuksen. Ei ollut aikaa. Hän halusi liian kiihkeästi päästä.
Sammutettuaan valon hytistä, ettei se kavaltaisi häntä, hän työntyi jalat edellä ulos aukosta. Hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni, ja hän pakottautui takaisin hivuttaaksensa toisen käden sivullansa ulos. Laivan keinunta auttoi häntä, ja hän oli ulkona käsistään riippuen. Kun hänen jalkansa koskettivat veteen, hän päästi irti. Hän oli veden maidonvalkeassa kuohussa. Mariposan kylki kulki hänen ohitsensa kuin musta seinä, jossa siellä täällä oli valoaukkoja. Sen vauhti varmaankin oli suurimmillaan. Melkein ennen kuin hän tiesi, hän oli jo perän kohdalla, uiden rauhallisesti vaahtoisissa mainingeissa. Pyöriäinen keksi hänen valkoisen ruumiinsa, ja hän nauroi ääneen. Jokin oli siepannut siitä palan, ja kirvely muistutti hänelle, miksi hän oli siellä. Nämä viimeiset puuhat olivat saaneet hänet unohtamaan sen. Mariposan valot tuikkivat etäältä yhä himmeämpinä, ja siellä hän yhä uiskenteli kaikessa rauhassa, aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uida tuhannen mailin päässä olevaan rantaan.
Siinä ilmeni koneellinen elämisen vaisto. Hän lakkasi uimasta, mutta sinä hetkenä, jolloin hän tunsi veden nousevan suunsa yläpuolelle, kädet syöksyivät voimakkaasti ulos kohottaen häntä ylös. Elämänhalu, hän ajatteli, ja tuota ajatusta seurasi ivallinen hymy. No niin, hänellä oli halu — kyllin voimakas tahto, että hän viimeisenä yrityksenään hävittäisi itsensä ja lakkaisi olemasta.
Hän kääntyi lepäämään selällään keinuvalla pinnalla. Hän katseli hiljaisiin tähtiin tyhjentäen samalla ilman keuhkoistaan. Nopealla, voimakkaalla käsien ja jalkojen liikkeellä hän kohotti olkapäänsä ja puolen rintaansa veden yläpuolelle. Sen tarkoitus oli antaa painunnalle vauhtia. Sitten hän jättäytyi menemään ja painui liikkumattomana kuin valkoinen kuvapatsas mereen. Hän veti keuhkoihinsa vettä syvään ja harkitusti aivan kuin ihminen tahtoessaan tulla nukutetuksi. Kun häntä tukehdutti, alkoivat hänen kätensä ja jalkansa vaistomaisesti toimia ja toivat hänet uudestaan pinnalle tähtien kirkkaaseen valoon.
Tahto elää, hän ajatteli halveksien, koettaen turhaan olla hengittämättä ilmaa särkyviin keuhkoihinsa. No, hänen tuli koettaa uudestaan. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa — täytti ne hyvin täyteen. Tämä varasto veisi hänet kauas alas. Hän käännähti lähtien uimaan alas pää edellä, uiden kaikin voimin ja ponnistaen koko tahdollaan. Syvemmäksi ja syvemmäksi hän painui. Hänen silmänsä olivat auki, ja hän katseli aavemaisia, fosforinhohtoisia valonvälkkeitä hyökkäilevien merieläinten silmistä. Uidessaan hän toivoi, etteivät ne hyökkäisi kiinni, sillä silloin voisi hänen tahtonsa voima lannistua. Eivätkä ne hyökänneet, ja hänellä oli aikaa tuntea kiitollisuutta tästä elämän viimeisestä suosionosoituksesta.
Alas, alas hän ui, kunnes hänen kätensä ja jalkansa olivat niin väsyneet, että hän tuskin jaksoi niitä liikuttaa. Hän tiesi, että hän oli syvällä. Puristus hänen rumpukalvoissaan oli tuskallinen, ja hänen päässään suhisi. Hänen kestävyytensä alkoi lannistua, mutta hän pakotti kätensä ja jalkansa kuljettamaan häntä yhä syvemmälle, kunnes hänen tahtonsa hervahtui ja ilma syöksähti ulos hänen keuhkoistaan hillittömänä purskahduksena. Poreet hyväilivät kuin pienet palloset hänen kasvojaan ja silmiään lähtiessään pakomatkalle pinnalle. Sitten tuli tuska ja kuristus. Tämä tuska ei ole kuolemaa, oli ajatus, joka väreili hänen sammuvan tajuntansa läpi. Kuolema ei tuo tuskaa. Tämä on elämä, elämän pistos, tämä kauhea, tukehduttava tunne, se oli viimeinen isku, jonka elämä voi hänelle antaa.
Hänen itsepintaiset kätensä ja jalkansa alkoivat lyödä ja sätkähdellä kouristuksentapaisesti ja heikosti. Mutta hän oli pettänyt sekä ne että sen tahdon, joka halusi elää ja pani ne sätkimään. Hän oli päässyt liian syvälle. Ne eivät enää ikinä voisi viedä häntä pinnalle. Hän oli suloisesti kelluvinaan unikuvien meressä. Värit ja loisto ympäröivät häntä, valelivat häntä ja tunkeutuivat hänen lävitseen. Mitä tämä oli? Se tuntui hänestä majakalta, mutta se oli hänen aivojensa sisäpuolella — tämä leimuava, säteilevä, valkoinen valo. Se hulmahteli nopeammin ja nopeammin. Kuului pitkä jymisevä ääni, ja hänestä tuntui, että hän oli kaatumaisillaan maahan pitkien, loputtoman pitkien portaitten juurella. Ja jossain sen alapäässä hän vaipui pimeyteen. Niin paljon hän tiesi. Hän oli vaipunut pimeyteen. Ja sinä hetkenä, jona hän sen tiesi, hän lakkasi tietämästä.