Hän pakeni hyttiinsä, jossa piileskeli, kunnes laiva oli päässyt avomerelle. Ruokasalissa päivällisellä hän huomasi, että hänelle oli varattu kunniapaikka kapteenin oikealla puolella, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hänelle selvisi, että hän oli matkustajista suurin ja huomatuin. Mutta missään laivassa ei ole koskaan matkustanut ketään suurmiestä, joka olisi tuntenut suurempaa tyytymättömyyttä koko olemuksessaan. Iltapäivän hän vietti suljetuin silmin kannella tuolissa, melkein aina nukkuen, ja illalla hän meni aikaisin vuoteeseen.
Toisena päivänä toinnuttuaan meritaudista ilmestyi koko matkustajaan joukko kannelle, ja kuta enemmän hän heitä katseli, sitä vähemmän hän heistä piti. Mutta samalla hän tiesi tekevänsä heille vääryyttä. He olivat hyviä ja ystävällisiä ihmisiä, hän pakotti itsensä tunnustamaan, mutta tunnustuksensa hetkenä hän teki rajoituksensa — hyviä ja ystävällisiä, kuten kaikki ylempäin luokkain edustajat, joiden sielu oli ahtaalle rajoitettu ja henkinen elämä köyhä ja tyhjä, kuten kaikkien heidän vertaistensa. He ikävystyttivät hänet kuoliaaksi puhuessaan hänelle, sillä heidän pinnallinen ajatusmaailmansa oli niin täynnä tyhjyyttä. Samalla nuorten suuriääninen ilo ja liiallinen tarmo sai hänet kauhun valtaan. He eivät koskaan pysyneet hiljaa, heittivät herkeämättä renkaita ja kiekkoa, kiertelivät herrastellen ympäri tai hyökkäsivät kaiteelle huutaen ja kirkuen katsomaan pyöriäisten hyppyjä tai lentokalojen kaarteluja.
Hän nukkui paljon. Aamiaisen jälkeen hän etsi tuolinsa, kädessään aikakauskirja, jonka loppuun hän ei koskaan päässyt. Painetut sivut väsyttivät häntä. Häntä hämmästytti, että ihmisillä oli niin paljon kirjoittamista, ja hämmästyessään hän nukahti tuoliinsa. Kun vaskikello herätti hänet lounaalle, häntä harmitti, että täytyi sen verran piristää itseään. Valveillaolemisessa ei ollut mitään, mikä saattoi tyydyttää.
Kerran hän oikein koetti herätä unitaudistaan ja meni kokkaan seurustellakseen merimiesten kanssa. Mutta merimiespolvi näytti kokonaan muuttuneen sen jälkeen kun hän oli elellyt keulakannen alla. Hän ei voinut keksiä sukulaisuutta näissä tyhmännäköisissä, eläimellisissä olennoissa härkämäisine järkineen. Hän joutui epätoivoon. Ylhäällä ei kukaan välittänyt Martin Edenistä hänen itsensä vuoksi, eikä hän voinut palata enää niiden luo, jotka ennen olivat välittäneet. Hän ei välittänyt heistä. Hän ei voinut sietää heitä paremmin kuin tyhmiä ensiluokan matkustajia tai reipasta nuorta väkeä.
Elämä oli hänelle kuin voimakas, valkea valo, joka kiusaa sairaan väsyneitä silmiä. Jokaisena selvän tajunnan hetkenä elämä loisti ja välkehti hänelle joka puolelta. Se kidutti — kidutti sietämättömästi. Ensi kertaa elämässään Martin matkusti ensimmäisessä luokassa. Ollessaan laivoissa merellä hän oli aina asunut kokassa, välikannella tai pimeissä syvyyksissä, joissa hiiliä säilytetään. Niihin aikoihin kiivetessään ahtaita rautaportaita, joissa joka hetki oli niskansa taittaa, hän oli usein nähnyt vilahdukselta matkustajia, jotka viileissä, vaaleissa pukimissaan eivät tehneet mitään muuta kuin huvittivat itseään koettaen pingoitetuilla varjostimilla suojautua tuulelta ja päivänsäteiltä, jolloin lakkaamatta varpaillaan olevat palvelijat täyttivät heidän pienimmätkin toiveensa ja vihjauksensa, eikä hänestä tuo valtakunta, jossa he liikkuivat, voinut olla mikään muu kuin paratiisi. Mutta tässä hän nyt oli, suurin matkustaja koko laivalla, koko tämän ihanuuden keskellä ja istui kapteenin oikealla puolen ja kuitenkin turhaan ja kaihoten kyseli, eikö hänen kadottamansa paratiisi sittenkin ollut tuolla kokkakannen alla tai hiilisäiliöissä. Hän ei ollut löytänyt uutta, eikä hän enää voinut löytää vanhaakaan.
Hän koetti virkistää mieltänsä ja keksiä jotakin, joka häntä huvittaisi. Hän lyöttäytyi upseerien seuraan, mutta iloitsi päästessänsä heistä eroon. Hän keskusteli neljännen perämiehen kanssa, joka oli aatteellinen mies ja alkoi heti kääntää häntä sosialismiin pistäen lopuksi hänen käteensä tukun lentolehtisiä ja kiihotuskirjallisuutta. Hän kuunteli, kun mies selitteli orjanoppiaan, ja hän mietti väsyneesti omaa nietzscheläistä elämänfilosofiaansa. Mutta mitä arvoa sillä kaikella itse asiassa oli? Hän muisti erään Nietzschen hullun lausunnon, jolloin tämä hullu mies oli epäillyt totuutta. Ja kuka voi sanoa? Ehkäpä Nietzsche oli ollut oikeassa. Ehkäpä ei missään ollut mitään totuutta, ei totuutta totuudessa — ei olemassakaan mitään totuutta. Mutta hänen ajatuksensa väsyi pian, ja hän oli tyytyväinen saadessaan laahustaa tuoliinsa ja uinahtaa.
Niin onneton kuin hän laivassa olikin, tuli vielä lisäksi uusi onnettomuuden aihe. Entäs sitten, kun laiva saapuu Tahitiin? Hänen täytyisi mennä maihin. Hänen olisi pakko huolehtia matkatavaroistaan, saada paikka jossain kuunarissa, joka lähtee Marquesasiin, ja toimittaa tuhat muuta tehtävää, joita oli inhottavaa ajatella. Kun hän joskus kuin salaa sukelsi selvään ajatukseen, hän huomasi, millainen hirvittävä vaara häntä uhkasi. Tosiasia oli, että hän häilyi Kuoleman varjojen laaksossa, ja vaara oli siinä, ettei hän yhtään pelännyt. Jos hän olisi pelännyt, olisi hän alkanut taas matkansa elämää kohden. Kun hän ei pelännyt, hän ajelehti yhä syvemmälle haamujen valtakuntaan. Vanhat tutut elämän ilmiöt eivät häntä ihastuttaneet. Mariposa oli nyt pasaatituulten vyöhykkeessä, ja tuulten vihellys ja kohahtelu hänen ympärillään ärsytti häntä. Hän siirsi tuolinsa tyyneen vapautuakseen tämän entisten päiväin ja öiden iloisen ystävän syleilyltä.
Sinä päivänä, jolloin laiva ehti tyyniin seutuihin, Martin oli onnettomampi kuin koskaan ennen. Hän ei voinut enää nukkua. Uni oli hänet kyllästänyt, ja väkisinkin hänen täytyi nyt pysyä valveilla ja kestää elämän huikaisevaa valoa. Hän kierteli levotonna ympäri. Ilma oli iljettävän kostea ja raskas, eivätkä sadekuurotkaan sitä puhdistaneet. Elämän tuska jomotti sietämättömästi. Hän käveli ympäri kannella, kunnes sekin kiusasi, ja hän istui tuolille, josta taas pakotti itsensä liikkeelle. Ponnistaen hän viimein pääsi aikakauskirjansa loppuun ja lamasi laivan kirjastosta useita runoteoksia. Mutta ne eivät vanginneet häntä.
Hän viipyi myöhään kannella päivällisen jälkeen, mutta se ei häntä auttanut, sillä kun hän meni alas, ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Kaiken lievityksen oli elämä kieltänyt häneltä. Se oli liikaa. Hän koetti lukea. Yksi näistä teoksista oli Swinburnen. Hän loikoi vuoteellaan selaillen lehtiä, kunnes äkkiä huomasi lukevansa mielenkiinnolla. Hän lopetti säkeistön, koetti lukea edelleen, mutta palasi uudestaan siihen. Hän laski kirjan alaspäin auki rinnalleen ja alkoi miettiä. Siinä se oli — nyt se selvisi! Ihme, ettei se ennen ollut johtunut mieleen! Tämä oli kaiken tarkoitus; hän oli ajelehtinut tällä tavalla kaiken aikaa, ja nyt Swinburne näytti hänelle onnellisen tien vapauteen. Hän kaipasi lepoa, ja täällä lepo odotti häntä. Hän katseli ikkuna-aukkoa. Kyllä, se oli kyllin suuri. Ensimmäisen kerran hän pitkiin aikoihin tunsi itsensä onnelliseksi. Vihdoinkin hän oli keksinyt parannuskeinon sairaudelleen. Hän otti kirjan käteensä ja luki säkeistön hitaasti ääneen:
"Kun liiat elontoiveet ja pelon jättää saan, ma jumalia kiitän unohtain riemut maan. Niin loppuu kaikki kerta, ei kuollut nousta voi. Käy virta kohti merta, se levon sille soi."