Hän heräsi vasta myöhään iltapäivällä. Hitaasti palasi elämän todellisuus hänen mieleensä. Hän katsahti ympärilleen huoneessa. Joe: oli ilmeisesti hiipinyt tiehensä, kun hän oli nukahtanut. Sepä oli Joelta hienotunteista, hän ajatteli. Sitten hän sulki silmänsä ja nukkui uudestaan.
Seuraavina päivinä Joella oli liian paljon puuhaa laittaessaan pesulaa kuntoon ehtiäkseen vaivata häntä; ja vasta lähdön edellisenä päivänä oli sanomalehdissä uutinen, että hän lähtisi matkalle Mariposassa. Eräänä päivänä, jolloin itsesäilytysvaisto voimakkaimpana kohotti päätään, hän meni lääkärin tutkittavaksi. Mitään vaivaa ei hänessä löydetty. Hänen sydämensä ja keuhkonsa julistettiin virheettömiksi. Jokainen elin, niin paljon kuin tohtori tiesi, oli terve ja toimi säännöllisesti.
"Teitä ei vaivaa mikään, herra Eden", hän selitti — "teissä ei ole pienintäkään vikaa. Te olette terveytenne kukoistuksessa. Minä suorastaan kadehdin teidän terveyttänne. Se on verraton. Katsokaapas rintaa! Siellä ja vatsassanne teillä on erinomaisen terveytenne salaisuus. Ruumiinrakenteenne puolesta te olette yksi tuhannesta — kymmenestä tuhannesta. Ellei mitään tapaturmaa satu, te voitte elää satavuotiaaksi."
Ja Martin tiesi, että Lizzien asiantuntemus oli ollut oikea. Ruumiillisesti hän oli terve. Hänen "ajatuskoneistonsa" oli mennyt piloille, eikä sitä voinut parantaa muuten kuin matkustamalla Etelämerille. Mutta nyt olikin tapahtunut muutos, sillä kun tuli aika lähteä, hänellä ei ollutkaan halua. Etelämeret eivät ihastuttaneet häntä enää enempää kuin porvarillinen sivistyselämäkään. Eron ajatus ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää, mutta eron tuottama touhu tuntui väsyttävän hänen ruumistaan. Ehkä tuntuisi paremmalta, jos hän olisi jo laivassa ja matkalla.
Viimeisenä päivänä odotti ankarin koetus. Luettuaan lehdistä hänen lähdöstään Bernard Higginbotham, Gertrude ja koko perhe tulivat sanomaan jäähyväisiään, samoin Hermann von Schmidt ja Marian. Sitten oli asioita toimitettava, laskuja maksettava ja ikuinen reportterien joukko vastuksina. Hän sanoi pikaiset jäähyväiset Lizzie Connollylle iltakoulun ovella ja riensi matkaan. Hotellissa hän tapasi Joen, jolla oli ollut liian paljon hommaa pesulassaan voidaksensa tulla aikaisemmin. Se oli viimeinen ponnistus, ja Martin piteli tuolinsa käsinojista ja kuunteli ja jutteli hänelle puolisen tuntia.
"Sinä käsität, Joe", hän sanoi, "ettet sinä ole sidottu tuohon pesulaan. Siinä ei ole mitään kahleita. Sinä saat myydä sen milloin haluat ja käyttää rahat. Heti, kun väsyt ja mielesi alkaa tehdä matkalle, anna sen mennä. Menettele siten kuin luulet tulevasi onnellisemmaksi."
Joe pudisti päätänsä.
"Ei enää mitään matkoja minulle, kiitoksia vain. Kiertäminen on kyllä hyvä, lukuunottamatta erästä seikkaa — tyttöjä. En voi sitä auttaa, että olen naisten mies. En voi tulla toimeen ilman heitä, mutta kierrellessä on tultava toimeen ilman. Minä olen ollut tansseissa ja seuroissa ja kuullut naisten naurua ja nähnyt heidän valkeita vaatteitaan ja hymyileviä kasvojaan — ah! Minä sanon sinulle, sellaisina hetkinä minä olin suorastaan helvetissä, kun kaikki on ollut niin kaukaista minulle. Rakastan tanssia ja juhlia ja kulkua kuutamossa ja muuta sellaista aivan liiaksi. Sopivin on minulle pesula, ja komeat dollarit minä pistän taskuuni. Minä olen nähnyt jo tytön, juuri eilen illalla, ja minusta nyt jo tuntuu, että minä sangen pian menen hänen kanssaan naimisiin. Olen vihellellyt koko päivän sitä ajatellessani. Hän on oikea kaunotar, ja hänen silmänsä ovat suloisemmat ja äänensä lempeämpi kuin mitä olen ikinä nähnyt ja kuullut. Minä olen hänelle luotu, muista minun sanoneeni. Sano, mikset sinä mene naimisiin, vaikka sulia on rahaa kuin roskaa? Sinä voisit saada hienoimman tytön koko maassa."
Martin pudisti päätään ja hymyili, mutta syvimmässä sydämessään hän ihmetteli, miksi kukaan mies koskaan tahtoi mennä naimisiin. Se näytti hänestä aivan hullulta ja käsittämättömältä.
Mariposan kannelta hän näki juuri laivan irtautuessa Lizzie Connollyn piiloittelevan väkijoukon selän takana. "Ota hänet mukaasi", iski mieleen ajatus. "Helppoa on olla ystävällinen. Hän tulee äärettömän onnelliseksi." Hetkisen se kiihotti kuin kiusaus, mutta seuraavassa hetkessä se muuttui kauhuksi. Silmittömästi hän säikähti tuota ajatusta. Hänen väsynyt sielunsa huusi vastaan. Melkein tuskasta huutaen hän siirtyi pois kaiteen luota ja mutisi: "Mies, sinä olet liian sairas, sinä olet liian sairas!"