Hän kohottautui hiukan ja alkoi silmäillä postia. Oli tullut tusina kirjeitä, joissa pyydettiin hänen omakätistä nimikirjoitustaan — hän tunsi ne ulkonäöltä, oli ammattimaisia kerjuukirjeitä, petturien kirjeitä, kirjeitä hulluilta, jotka pyysivät apua keksiäkseen ikiliikkujan, eräältä mieheltä, joka väitti, että maan pinnan alla on ontto ilmakerros, tai joku maailman parantaja pyysi aineellista tukea voidaksensa ostaa yksinäisen saaren jostakin Kalifornian rannikolta perustaakseen sinne kommunistisen yhdyskunnan. Siinä oli kirjeitä naisilta, jotka etsivät hänen tuttavuuttaan, eikä hän voinut olla hymyilemättä eräälle, johon oli pistetty vuoden kuitti kirkonpenkin vuokrasta osoittamaan lähettäjän järkähtämätöntä uskoa ja kunnianarvoisuutta.
Toimittajat ja kustantajat lähettivät päivittäin hänelle kasoittain kirjeitä, edelliset rukoillen hänen käsikirjoituksiaan, jälkimmäiset hänen kirjojansa — hänen kurjia, häväistyjä käsikirjoituksiaan, joita olivat pitäneet pantissa niin monta kuukautta kaikki, mitä hän sai hengestään irti, voidaksensa toimittaa ne postiin uudelle kiertomatkalle. Tuli odottamattomia shekkejä käsirahoina kustannusoikeudesta englantilaisilta kustantajilta ja käännösoikeuksista kaiken maailman kielille. Hänen Englannissa oleva asiamiehensä ilmoitti niistä ehdoista, joita Saksasta oli saatu kolmen hänen kirjansa kääntämisoikeudesta, ja selitti, että ruotsalaiset käännökset ovat eri asemassa, koska Ruotsi ei kuulu Bernin sopimukseen, vaikka käännökset ovat jo valmistuneet markkinoille. Sitten kyseltiin vielä lupaa kääntää hänen kirjojaan myöskin venäjäksi, joka maa niin ikään oli Bernin sopimuksen ulkopuolella.
Hän otti käteensä suuren kimpun sanomalehtileikkeitä, joita hänen toimistonsa oli hänelle lähettänyt, ja luki itsestään ja suunnattomasta maineestaan, joka kaikki tuntui järjettömältä. Kaikki hänen luomansa tuotteet oli heitetty yleisölle yhtenä ainoana suunnattomana ryöppynä. Siitä näyttikin riippuvan kaikki. Hän oli kerta yrityksellä täydellisesti vallannut yleisön, kuten Kipling oli tehnyt ollessaan jo kuolemaisillaan, ja roskaväki oli joukkosielun herättyä äkkiä alkanut lukea hänen teoksiaan. Martin muisti, miten tämä sama maailman roskajoukko — luettuaan Kiplingiä ja taputettuaan hänelle käsiään — kuitenkaan lopultakaan ymmärtämättä häntä, oli äkkiä muutamia kuukausia myöhemmin hyökännyt hänen päälleen ja raadellut hänet kappaleiksi. Martin hymyili tuolle ajatukselle. Kuka oli hän, Martin Eden, ettei hän joutuisi samanlaisen kohtalon alaiseksi muutamaa kuukautta myöhemmin? No, hän ilvehtisi tuolle roskajoukolle. Hän olisi poissa Etelämerillä, rakentaisi turvelinnaansa, kauppaisi helmiä ja simpukoita, kiertelisi riuttoja soutuveneellä, pyydystäisi valaita ja hylkeitä, ampuisi villikauriita vuoristossa, jotka ympäröivät Taiohaen laaksoa.
Sinä hetkenä hänelle selvisi, kuinka rajattoman epätoivoinen hänen asemansa oli. Hän näki selvästi, että hän vaelsi Kuoleman varjojen laaksossa. Kaikki elämä hänessä heikentyi, riutui, ja hän liukui hitaasti kohti kuolemaa. Hän ajatteli, kuinka paljon hän nukkui ja kuinka paljon hänen teki mielensä nukkua. Ennen hän oli vihannut unta. Neljä tuntia unta kahdestakymmenestä neljästä oli tuntunut, että häneltä ryöstettiin neljä tuntia elämää. Silloin hän oli nurissut unesta! Nyt hän nurisi elämästä. Elämä ei ollut hyvä; sillä oli hänen suussaan katkera sivumaku. Siinä oli hänen perikatonsa. Elämä, joka ei ponnistellut elämää saavuttaakseen, solui loppuaan kohden. Kuitenkin jonkinlainen itsesäilytysvaisto hänessä pyristeli vastaan, ja hän tiesi, että hänen täytyi päästä pois. Hän katsahti ympärilleen huoneessa ja ajatteli, että tavarain pakkaaminen oli vaivalloista. Ehkäpä oli parasta jättää se viime hetkeen. Sillä aikaa hän voisi hankkia varustuksia.
Hän pani hatun päähänsä ja asteli asekauppaan, jossa vietti koko aamupäivän ostaen valioaseen, ammuksia ja kalastustarpeita. Ehkä käyttäessä voisi tarvita muitakin varustuksia, mutta se hänelle selviäisi Tahitissa. Hän saisi Australiasta kuitenkin kaikkea, mitä tarvitsisi. Tämä ajatus tuntui tulevaisuudessa lisäävän huvia. Kaikki tekeminen oli epämieluista, ja hän karttoi kaikkea vaivaa. Hän palasi hotelliinsa iloissaan, kun oli päässyt kaikesta ponnistuksesta, ja mielihyvin hän ajatteli, että hänen mukava tuolinsa odottaisi häntä, siksipä häneltä pääsi sisäinen valitus, kun hän huoneeseensa astuessaan näki Joen tuossa mukavassa tuolissa.
Joe oli ihastunut pesulaan. Kaikki oli järjestetty, ja huomenna hän muuttuisi isännäksi. Martin loikoi vuoteellaan ja kuunteli suljetuin silmin toisen juttelua. Hänen ajatuksensa olivat kaukana — niin kaukana, että hän harvoin oli selvillä, että ollenkaan ajatteli. Vain ponnistaen voimiaan hänen onnistui yksikantaan vastata toisen jutteluun. Ja kuitenkin tuo oli Joe, josta hän aina oli pitänyt. Mutta Joe oli liian kiintynyt elämään. Tuon elämänhalun liian äänekkäät ilmaukset kiduttivat Martinin väsynyttä, liian herkkää mieltä. Kun Joe huomautti hänelle, että he jonkun ajan kuluttua toteuttaisivat nyrkkeilyaikomuksensa, hän oli vähällä parahtaa.
"Muista, Joe, hoitaa pesulaa niiden periaatteitten mukaan, jotka sinä suunnittelit Shelley Hot Springsissä", hän sanoi. "Ei ylityötä. Ei yötyötä. Eikä lapsia mankelissa. Ja hyvät palkat."
Joe nyökkäsi ja veti esille muistikirjansa.
"Katsopas tänne. Minä kirjoitin nämä säännöt valmiiksi ennen aamiaista tänä aamuna. Mitäs ajattelet näistä?"
Hän luki ne ääneen, ja Martin hyväksyi samalla kiusaantuneena ajatellen, milloin Joe lähtisi tiehensä.