"Mitä te tarvitsette, sen te itse näytätte tajuavan, ja se on kasvatus. Teidän pitäisi palata takaisin alkuun ja lopettaa kansakoulu ja käydä sitten joku ylempi oppikoulu päästäksenne opiskelemaan yliopistossa."
"Mutta siihen tarvitaan rahaa", keskeytti Martin.
"Oh!" huudahti Ruth. "Sitä en ajatellut. Mutta on kai teillä sukulaisia, joitakin, jotka voivat teitä auttaa?"
Martin pudisti päätään.
"Isäni ja äitini ovat kuolleet. Minulla on kaksi sisarta — toinen on naimisissa ja toinen luultavasti pian menee naimisiin. Sitten minulla on koko joukko veljiä, minä olen nuorin, mutta milloinkaan he eivät ole auttaneet ketään. He ovat vain seilanneet ympäri maailman pitäen huolta vain itsestään. Vanhin kuoli Intiassa. Kaksi on nyt Etelä-Amerikassa, toinen on valaanpyytäjänä ja toinen matkustelee sirkusjoukkueen mukana temppujen tekijänä. Ja minä luulen, että olen heidän kaltaisensa. Olen pitänyt huolta itsestäni siitä asti kun olin yksitoista, äitini kuoli silloin. Minun täytyy siis itseni pitää opiskelustani huolta ja sen minä juuri tahdonkin tietää, mistä alkaa."
"Minä sanoisin, että kaikista tärkeintä on kielioppi. Teidän puheenne on…" Ruth oli ajatellut sanoa "kauheaa", mutta lievensi: "Teidän puheenne ei ole aivan virheetöntä."
Martin punastui ja hikoili.
"Minä tiedän kyllä, että puhun murretta ja käytän sanoja, joita ette ymmärrä. Mutta ne ovat ainoat sanat, jotka osaan… osaan lausua. Minä osaan kyllä muitakin sanoja, jotka olen saanut kirjoista, mutta minä en osaa niitä lausua, ja siksi en myöskään niitä käytä."
"Ei se riipu siitä, mitä te sanotte, niinkään paljon kuin siitä, miten te sanotte. Ettehän pahastu, jos olen teille suora, ettehän? Minä en suinkaan tahdo loukata teitä."
"Ei, ei!" huudahti Martin siunaten mielessään hänen ystävällisyyttään. "Sanokaa pois vain. Minun täytyy se tietää ja mieluummin teiltä kuin keneltäkään muulta."