"Tulkaa milloin hyvänsä; minä olen kotona kaiket illat", oli Ruthin vastaus hänen änkyttävään kysymykseensä, koska hän voisi palauttaa lainaamansa kirjat.
Ruth otti itse hänet vastaan ovella, ja hänen naisellinen silmänsä heti huomasi silitetyt housut ja jonkinlaisen epämääräisen muutoksen hänessä itsessäänkin. Vieläpä hänen kasvonsakin hämmästyttivät häntä. Oli melkein rajua tuon miehen terveys, ja tyttö tunsi sen voimakkaana laineena vyöryvän itseensä. Taas valtasi hänet sama merkillinen halu nojautua tuohon mieheen ja saada lämpöä, ja taas hän ihmetteli sitä outoa tunnetta, jonka tuon miehen läsnäolo hänessä herätti. Martin puolestaan tajusi taas huumaavan autuuden tunteen valtaavan olemuksensa häntä kädestä tervehtiessään. Ero heidän välillään oli siinä, että Ruth oli kylmä ja hillitty, kun taas Martin sävähti punaiseksi hiusmartoa myöten. Yhtä kömpelönä kuin ennenkin hän seurasi tyttöä, ja hänen vartalonsa vaappui ja hänen olkapäänsä väännähtelivät aivan peloittavasti.
Kun he kerran olivat istahtaneet arkihuoneeseen, alkoi Martin tuntea itsensä rauhalliseksi — paljon rauhallisemmaksi kuin oli osannut odottaakaan. Ruth teki tilanteen hänelle helpoksi, ja se notkea ja henkevä tapa, jolla hän esiintyi, sai Martinin rakastamaan häntä hurjemmin kuin koskaan ennen. Aluksi he puhuivat noista lainatuista kirjoista, Swinburnesta, joka oli vallannut hänet, ja Browningista, jota hän ei ollut ymmärtänyt; ja Ruth johti keskustelua aiheesta toiseen ankarasti miettien, miten voisi häntä auttaa. Samaa hän oli ajatellut heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti. Hän tahtoi auttaa häntä. Tuo mies vetosi hänen sääliinsä ja hellyyteensä voimakkaammin kuin kukaan ennen, eikä se johtunut niin paljon Martinin alhaisesta asemasta kuin jostain äidillisestä auttamishalusta. Tuo auttamishalu ei ollut mitään tavallista, koska se mies, johon se kohdistui, oli niin miehekäs, että kykeni herättämään hänessä naisellista pelkoa saaden hänen olemuksensa väreilemään ihmeellisistä tunteista ja ajatuksista. Tuossa kaulassa oli entinen tenho, ja ihanaa oli kuvitella, että saisi kiertää kätensä sen ympärille… Se tuntui hänestä yhä kevytmieliseltä päähänpistolta, mutta nyt hän oli siihen jo tavallansa tottunut. Hän ei voinut aavistaakaan, että herännyt rakkaus verhoutuisi sellaiseen valepukuun. Ei hän aavistanut sitäkään, että ne tunteet, joita Martin oli hänessä herättänyt, olivat rakkautta. Hän luuli, että Martin kiinnitti hänen mieltänsä siksi, että oli aivan erilainen kuin muut ja koska hänessä oli monia verrattomia ominaisuuksia, joita mahdollisesti saattaisi kehittää, ja niin noihin tunteihin liittyi vaarattomia ihmisystävällisiä ajatuksia.
Ruth ei tiennyt, että hän himoitsi häntä omakseen; mutta Martinin suhde oli aivan toinen. Hän tiesi, että hän rakasti häntä, ja hän halusi häntä omakseen kiihkeämmin kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli rakastanut runoutta kauneuden vuoksi; mutta sen jälkeen kuin hän oli tavannut Ruthin, olivat rakkausrunouden portit avautuneet hänelle selko selälleen. Ruth oli opettanut häntä ymmärtämään paljon selvemmin kuin Bullfinch ja Gayley. Siellä oli säe, johon hän viikko sitten ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota: "Autuaasti kuolla suudelman hurmaan", mutta joka nyt lakkaamatta askarteli hänen mielessään. Sen ihmeellinen todellisuus hämmästytti häntä; ja kun hän katseli häntä, hän tunsi, että ilolla kuolisi "suudelman hurmaan". Hän tunsi saaneensa rakkauden jumalaisen lahjan, eivätkä mitkään ritarikannukset olisi voineet tehdä häntä ylpeämmäksi. Ja niin hänelle selvisi elämän tarkoitus ja miksi hän oli syntynyt.
Kun hän katseli häntä ja kuunteli, hänen ajatuksensa kävivät rohkeiksi. Hänet valtasi uudestaan sama villi ihastus, jota hän oli tuntenut ovella puristaessaan hänen kättään, ja hän himoitsi taas saada puristaa sitä. Hänen katseensa siirtyi usein hänen huuliinsa, ja hänen nälkäinen kaihonsa kiihtyi. Mutta tuossa kaihossa ei ollut mitään karkeaa eikä maallista. Tuotti tuskallista riemua joka hetki katsoa noiden huulten leikkiä, kun ne muodostelivat sanoja, joita hän lausui; eivätkä ne olleet tavalliset huulet, eivät sellaiset, jotka on jokaisella miehellä ja naisella. Ne eivät olleet samaa ainetta kuin tavalliset inhimilliset huulet. Ne olivat olemukseltaan puhtaasti henkiset, ja hänen himonsa niihin tuntui kerrassaan toisenlaiselta kuin se, joka oli vetänyt häntä muiden naisten huuliin. Hän saattaisi suudella hänen huuliaan, painaa huulensa niitä vasten, mutta se tapahtuisi pyhässä, juhlallisessa hartaudessa, aivan kuin suudellessa itse Jumalan viitan lievettä. Hän ei tietoisesti voinut tajuta sitä kaikkien arvojen arviointia, joka hänen mielensä oli vallannut, eikä hän aavistanut, että se hehku, joka loisti hänen silmistään katsellessaan Häntä, oli samaa joka loistaa kaikkien ihmisten silmistä silloin, kun rakkauden tuli niissä palaa. Hän ei voinut uneksiakaan, miten kuuma ja miehekäs hänen katseensa oli, eikä sitäkään, että tuo lämmin liekki ihmeellisellä tavalla saattoi sytyttää toisenkin. Ruthin vastustamaton neitseellisyys puhdisti ja verhosi hänen sielunsa tunteet, kohotti hänen ajatuksensa tähtiviileään kirkkauteen, ja hän olisi hämmästynyt, jos olisi saanut tietää, että hänen katseensa hehku sytytti samanlaisen liekin toisen koko olemuksessa vallaten hänen aatoksensa ja tunteensa. Se sai Ruthin hämilleen, ja useammin kuin kerran, vaikkei hän tiennyt miksi, katkaisivat ihanat suunnitelmat ajatusten ketjun ja pakottivat hänet pakenemaan sellaisten ajatusten turviin, joista jo osaksi oli puhuttu. Keskustelu oli hänelle aina helppoa, ja nämä keskeytykset olisivat saaneet hänet ymmälle, ellei hän olisi mielessään päättänyt, että se tapahtui keskustelutoverin harvinaisen erikoisuuden vuoksi. Hän oli hyvin altis vaikutteille, eikä siis ollut ihme, että se tuulahdus, joka tuli tämän toisen maailman matkalaisen mukana, luonnollisesti vaikutti häneen tällä tavalla.
Kaiken taustana hänen sielussaan kyti halu auttaa häntä, ja hän johti keskustelun siihen. Mutta Martin kuitenkin kosketti asiaa ensin.
"Minä arvelin, voisinkohan minä saada teiltä joitakin neuvoja", hän alkoi ja huomasi toisessa sellaista hyväntahtoista avuliaisuutta ja valmiutta, että hänen sydämensä sykki rajusti ja hillittömästi. "Te muistatte kai, että minä viime kerralla ollessani täällä sanoin, etten osaa puhua kirjoista enkä asioista, koska en tiennyt, miten sen tekisin. No niin, minä olen kuitenkin ajatellut yhtä ja toista sen jälkeen. Minä olen ollut kirjastossa aika paljon, mutta useimmat niistä kirjoista, joita käsiini sain, kävivät yli minun ymmärrykseni. Ehkä minun olisi parasta alkaa alusta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaiseen tilaisuutta. Minä olen saanut tehdä aika lujasti työtä aina siitä asti kun olin pikkuinen nallikka, mutta sen jälkeen, kun minä olen käynyt kirjastossa ja katsellut kirjoja uusin silmin, ja katsellut uusia kirjoja myös, minä olen alkanut ajatella, etten ole lukenut oikeita kirjoja. Te tiedätte, että ne kirjat, joita tapaa paimenmajoilla ja merimieskapakoissa, eivät ole samoja kirjoja kuin ne, joita teillä on esimerkiksi tässä talossa. Se on kuitenkin sitä lajia, johon ainoastaan olen tottunut. Ja vielä, en minä suinkaan tahdo kerskua, minä olen ollut toisenlainen kuin ne ihmiset, joiden joukossa olen elänyt. Eipä silti, että olisin rahtuakaan parempi kuin häränajajat ja merimiehet, joiden kanssa olen elänyt, minä myös olen ollut häränajaja jonkin aikaa, mutta minä olen pitänyt kirjoista, lukenut, mitä olen käsiini saanut… no niin, luulenpa, että ajattelen aivan toisin kuin useimmat heistä.
"Niin, tullakseni siihen, mitä ajattelin. Minä en milloinkaan ole ollut sellaisessa talossa kuin tämä. Kun viikko sitten tulin tänne ja näin kaiken tämän, teidät, teidän äitinne ja veljenne ja kaikki — niin, minä pidin siitä. Minä olin kuullut jotakin puhuttavan ja lukenut sellaisista kirjoistakin, ja kun minä tulin teidän kotiinne — niin, kirjat muuttuivat todeksi. Mutta mitä minä tällä tahdoin sanoa oli, että minä pidin siitä. Minä kaipasin sellaista omakseni ja minä kaipaan sitä yhä. Minä tahdon hengittää samanlaista ilmaa, kun teillä on tässä talossa — ilmaa, joka on täynnä kirjoja ja tauluja ja kauniita esineitä, jossa ihmiset puhuvat hillityllä äänellä ja ovat puhtaita ja heidän ajatuksensa ovat puhtaat. Se ilma, jota minä aina olen hengittänyt, on ollut täynnä likaa, vuokrakasarmeja, tappelua ja viinaa, ja siinä oli myös heidän puheensa aiheet. Kun minä silloin näin teidän suutelevan äitiänne, minä ajattelin, että se oli kauneinta, mitä minä olin koskaan nähnyt. Minä olen nähnyt aika paljon elämässäni ja nähnyt tavallaan enemmän kuin useimmat niistä, jotka ovat olleet minun kanssani. Minusta on hauskaa nähdä, ja minä tahdon nähdä yhä enemmän, ja minä haluan nähdä kaikki toisella tavalla.
"Mutta minä en ole tullut vielä asiaan. Näin se on: minä tahdon muodostaa elämäni sellaiseksi jota vietätte tässä talossa. Elämä on jotakin muutakin kuin kovaa raatamista, viinaa ja turhaa touhua ja torailua. Mutta kuinka minä voin sen tehdä? Miten minun on aloitettava ja tartuttava kiinni? Minä voin tehdä työtä kuinka paljon hyvänsä, uskotteko, ja jos on kovasta työstä kysymys, niin tulkoon kilpasille kuka hyvänsä. Kun vain pääsisin alkuun, voisin työskennellä yötä päivää. Ehkä ajattelette, että minun on hullua kysyä tätä teiltä. Tiedän kyllä, että te olette viimeinen ihminen maailmassa, jolta minun pitäisi kysyä, mutta en tunne ketään muutakaan … lukuunottamatta Arthuria. Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä. Jos minä olisin…"
Hänen äänensä vaikeni. Hänen varma suunnitelmansa ja toiveensa tuntui menneen pirstaleiksi, kun hän huomasi, että hän olisi voinut kysyä Arthurilta ja oli nyt käyttäytynyt tyhmästi ja naurettavasti. Ruth ei puhunut heti. Hän koetti ajatuksissaan sovittaa yhteen, mitä oli käsittänyt hänen änkyttävistä, virheellisistä lauseistaan ja mitä huomasi hänen kasvoillaan. Hän ei ollut koskaan katsonut silmiin, jotka olisivat ilmaisseet suurempaa voimaa. Tuossa on mies, joka kykenee suorittamaan jotakin, oli hänen varma vakaumuksensa, jonka hän sai hänen silmistään, mutta se sopi huonosti yhteen, jos vertasi sitä hänen heikosti lausumiinsa ajatuksiin. Mutta niin mutkallinen ja vilkas oli vieraan mielikuvitus, ettei hän voinut tehdä sitä johtopäätöstä, että lausuja oli yksinkertainen, vaan päinvastoin tuli yhä varmemmin vakuutetuksi hänen tavattomista voimistaan. Hänestä tuo mies oli kuin jättiläinen, joka kiemurteli ja tuskitteli epätoivoissaan koettaen päästä irti kahleista, joihin oli sidottu. Lämmin osanotto kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän alkoi puhua.