"Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?" kysyi Martin ihmetellen itsekin kysymyksensä rohkeutta, samalla kun hänen vilkas mielikuvituksensa loihti tämän kohtauksen kuin taululle hänen eteensä erottaen sen tuhansista muista kohtauksista hänen elämässään — kohtauksista, jotka olivat likaisia ja raakoja, karkeita ja eläimellisiä.
Koko tämä monivivahteinen kuva ilmestyi salaman välähdyksenä hänen mieleensä ja katosi samalla aiheuttamatta keskeytystä keskusteluun tai rikkomatta hänen tyyntä ajatustensa juoksua. Tuossa mielikuvituksensa taulussa hän näki itsensä ja tämän suloisen, kauniin tytön katselevan toisiansa kasvoihin ja keskustelevan hyvällä englannin kielellä huoneessa, joka oli täynnä kirjoja ja taideteoksia ja jossa ilmeni hienostunut maku ja korkea sivistys, ja kaikkea valaisi himmenemätön kirkkaus; samalla hän näki tuon taulun reunoilla ja sivuilla häipyviä kuvia itsestään, mutta nyt hän katseli niitä syrjästä ja hänellä oli valta loihtia esille, mitä halusi. Hän näki nämä toiset kuvat kuin leijailevan sumun ja liitelevien synkkien pilvien takaa, joiden läpi niille lankesi punainen, ellottava valo. Hän näki kadunkiertäjiä kapakassa juomassa puhdasta paloviinaa, ilma täynnä rivoutta ja säädyttömiä puheita, ja hän näki itsensä niiden joukossa juomassa ja kiroilemassa kaikkein villeimpien kanssa pöydän ääressä, jota valaisi käryävä lamppu, samalla kun särkyneet lasit helähtelivät ja likaisia kortteja jaettiin ympäri. Hän näki itsensä vyötäisiin asti alastomana käyvän suurta nyrkkitaisteluansa Liverpool Redin kanssa Susquehannan keulakannella, ja samalla ilmestyi esille John Rogersin verinen kansi eräänä harmaana aamuna, jolloin oli koetettu tehdä kapina, perämies kuolemantuskassa voimainsa takaa jyskyttämässä suurta laskuovea, revolveri vanhan miehen kourassa sylkemässä tulta ja savua, miehet raivosta vääntynein kasvoin lausumassa hirveitä kirouksia, kunnes kaatuivat hänen ympärilleen, — ja sitten hän palasi keskikuvaan, joka pysyi liikkumattomana ja puhtaana kirkkaassa valaistuksessa ja jossa Ruth istui kirjojen ja taideteosten keskellä keskustellen hänen kanssaan. Tuossa oli flyygeli, jolla Ruth myöhemmin soittaisi hänelle, ja hän kuuli omien valittujen ja suorien sanojensa kaiun: "Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?"
"Mutta olkoon miehellä millaiset taipumukset tahansa sepän ammattiin", nauroi Ruth, "en kuitenkaan ole koskaan kuullut, että hänestä olisi tullut seppää, ennen kuin on ensin palvellut määrätyt oppivuotensa."
"Mitä te siis neuvoisitte?" kysyi Martin. "Ja älkää unohtako, että minä tunnen itsessäni kyvyn kirjoittaa. Minä en voi sitä selittää, mutta tiedän, että se on minussa."
"Teidän täytyy saada kunnollinen kasvatus", kuului vastaus, "tulkoonpa teistä sitten lopulta kirjailija tai olkoon tulematta. Sellainen kasvatus on teille välttämätön, minkä uran te sitten valinnettekin, eikä se saa olla hutiloitu ja pintapuolinen. Teidän tulee päästä korkeakouluun."
"Kyllä — —" alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti hänet lisäten esitykseensä peräkaneetin:
"Tietysti te voisitte kirjoittaa samalla."
"Niin kyllä täytyisikin", myönsi Martin lyhyesti.
"Kuinka niin?" Ruth katsoi häneen kummastellen ja hieman tyytymättömänä, sillä häntä ei aina miellyttänyt se itsepäisyys, jolla Martin piti kiinni mielipiteistään.
"Siksi, että ilman kirjoittamista ei voi olla puhettakaan mistään korkeakoulusta. Minun täytyy elää ja ostaa kirjoja ja vaatteita, ymmärrättehän."