Palattuaan Oaklandiin melkoinen palkkasaaliinsa taskussansa hän vuokrasi entisen huoneensa Bernard Higginbothamilta ja tarttui heti työhön. Hän ei ilmoittanut edes Ruthille, että oli palannut. Hän tahtoi mennä häntä tervehtimään vasta sitten, kun olisi lopettanut kirjoituksensa aarteenetsijöistä. Ei ollutkaan kovin vaikeata kieltäytyä näkemästä ikävöityä, sillä luomisen ilo hehkui kuin kuume hänen sielussaan. Sitä paitsi juuri se artikkeli, jota hän kirjoitti, veisi Ruthin lähemmäksi häntä. Hän ei tiennyt, miten pitkälti hän kirjoittaisi, ja siksi hän laski sanat kahden sivun artikkelista, joka oli ilmestynyt San Francisco Examinerin sunnuntainumerossa, ja sen hän otti ohjeekseen. Kolme päivää hän työssänsä hikoili; mutta kun hän oli sen kirjoittanut puhtaaksi suurilla koukeroilla, joita oli helppo lukea, hän havaitsi kirjastosta löytämästään tyyliopista, että oli olemassa sellaisiakin ihmeitä kuin uudet kappaleet ja lainausmerkit. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut näitä asioita, ja heti hän tarttui työhön kirjoittaen artikkelinsa uudestaan ja verratessaan esitystään lakkaamatta tyyliopin vaatimuksiin hän oppi yhtenä ainoana päivänä ainekirjoitusta enemmän kuin tavallinen koulupoika kokonaiseen vuoteen. Kun hän oli kirjoittanut artikkelinsa toiseen kertaan ja käärinyt huolellisesti rullalle, hän luki eräästä sanomalehdestä neuvoja ja ohjeita aloitteleville ja huomasi sieltä sen rautaisen lain, ettei käsikirjoitusta saa koskaan kiertää rullalle ja että se täytyy kirjoittaa ainoastaan toiselle puolelle liuskaa. Molemmissa suhteissa hän oli rikkonut tätä lakia vastaan. Samalla hän sai tietää senkin, että ensi luokan sanomalehdet maksoivat vähintäänkin kymmenen dollaria palstalta. Niinpä hän kirjoittaessansa artikkeliansa kolmatta kertaa puhtaaksi kertoi kymmenen dollaria kymmenellä, koska palstoja tulisi kymmenen. Laskipa miten päin tahansa, tulos oli sama — sata dollaria — ja hän päätti, että tämä oli parempaa ansiota kuin merten purjehtiminen. Ellei hän olisi ollut niin taitamaton, hän olisi kirjoittanut artikkelinsa kolmessa päivässä. Sata dollaria kolmessa päivässä! Ansaitaksensa semmoisen summan hän olisi saanut olla kolme kuukautta ja enemmänkin merellä. Hän olisi hullu, jos lähtisi merelle, kun kerran voi kirjoittaa, hän päätteli, vaikkei raha itsessänsä merkinnytkään hänelle mitään. Sen arvo olisi siinä vapaudessa, jonka se hänelle antaisi, kelvollisissa vaatteissa, joita voisi sillä ostaa, kaikessa siinä, joka veisi häntä lähemmäksi sitä hentoa, kalpeata tyttöä, joka oli mullistanut hänen elämänsä aivan toiseksi ja antanut hänelle innostuksen lahjan.
Hän pisti kirjoitelmansa suureen kuoreen ja osoitti San Francisco Examinerin toimittajalle. Hän luuli, että kaikki, mitä otettiin sanomalehteen, julkaistaisiin heti, ja kun oli lähettänyt käsikirjoituksen perjantaina, hän toivoi sen ilmestyvän sunnuntaina. Hän kuvitteli, että olisi suurenmoista ilmoittaa sillä tavalla Ruthille takaisintulostaan. Sitten sunnuntai-iltana hän menisi häntä tervehtimään. Sillä aikaa hän toteuttaisi toisen ajatuksen, joka hänen mielestään oli erittäin järkevä, hyödyllinen ja kaino. Hän kirjoittaisi seikkailukertomuksen pojille ja möisi sen Youth's Companionille. Hän meni erääseen lukusaliin ja tarkasteli Youth's Companionin kustantamia sarjoja. Jatkuvat sarjat, hän huomasi, julkaistaan viidessä numerossa samalla viikolla, ja kussakin oli noin kolmetuhatta sanaa. Hän huomasi useita sarjoja, joita oli ilmestynyt seitsemässäkin numerossa, ja niin pitkän hän päätti kirjoittaa.
Kerran hän oli ollut valaanpyyntiretkellä arktisilla seuduilla. Retki, jonka oli määrä kestää kolme vuotta, päättyi haaksirikkoon kuuden kuukauden kuluttua. Vaikka hänen mielikuvituksensa oli oikukas, joskus melkein haaveellinen, hän oli kuitenkin erittäin mieltynyt todellisuuteen, ja se pakotti häntä kirjoittamaan asioista, jotka hän tunsi. Hän tunsi valaanpyynnin, ja tästä todellisesta aineistosta hän sepittäisi seikkailukertomuksen, jossa kaksi poikaa esiintyisi sankareina. Se oli helppoa työtä, hän päätti lauantai-iltana. Hän oli sinä päivänä kirjoittanut ensimmäisen osan, jossa oli kolmetuhatta sanaa, suureksi iloksi Jimille ja ilmeiseksi harmiksi herra Higginbothamille, joka ruoka-aikoina pisteli tuota "kirjallista kykyä", joka oli ilmestynyt perheeseen.
Martin kuunteli tyynesti kuvitellen, miten hänen armas lankonsa hämmästyisi sunnuntaina, kun avaisi Examinerinsa ja näkisi kuvauksen aarteenetsijöistä. Varhain hän meni ulos sinä aamuna ja hankki itselleen mainitun monisivuisen sanomalehden. Hän silmäsi sen läpi ja toisen kerran vielä huolellisemmin, ja sitten hän taittoi sen kokoon ja jätti samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut. Hän oli iloinen, ettei ollut maininnut tuosta artikkelista ainoallekaan olennolle. Tarkemmin ajatellessaan hän kyllä huomasi, että oli erehtynyt toivoessaan, että artikkelit joutuisivat niin kovin nopeasti sanomalehden palstoille. Sitä paitsi, hänen artikkelinsa ei sisältänyt mitään kiireellisiä uutisia, ja sen vuoksi toimittaja varmaankin kirjoittaisi siitä hänelle ensin.
Aamiaisen jälkeen hän kävi jatkamaan kirjoitustansa. Sanat juoksivat hänen kynästään, vaikkakin täytyi sangen usein keskeyttää työ, kun oli tutkittava sanakirjan määritelmiä tai vertailtava esitystä tyylioppiin. Sellaisten keskeytysten aikana hän luki ja luki uudelleen kappaleen kerrallaan ja lohdutti itseään sillä, että vaikkei hän kyennyt vielä esittämään niitä suuria asioita, jotka hänen mieltänsä polttivat, hän kuitenkin oppi suunnittelemaan, ja selvitteli itselleen eri tyylejä voidakseen kerran antaa ajatuksilleen tajuttavan muodon. Hän ahersi, kunnes ilta pimeni, ja sitten hän meni lukusaliin, jossa hän selaili ja tutki aikakauskirjoja ja viikkolehtiä, kunnes lukusali suljettiin kello kymmenen. Siinä oli viikon työjärjestys. Joka päivä hän kirjoitti kolmetuhatta sanaa, ja joka ilta hän istui lukusalissa tarkastellen aikakauskirjoja saadakseen selville, millaisia kertomuksia, artikkeleita ja runoja toimittajat pitivät kyllin arvokkaina julkaistaviksi. Yksi asia oli varma. Mitä nuo monenkarvaiset kirjailijat tuottivat, siihen kykeni hänkin, ja kun hän saisi vain aikaa, hän kirjoittaisi sellaista, mihin nuo toiset eivät kyenneet. Pikku Tiedoista hän luki, millaisia palkkioita ensiluokkaiset aikakauskirjat kirjailijoille maksavat. Hän ihastui suunnattomasti saadessaan tietää, ettei ainoastaan Rudyard Kiplingille maksettu dollaria sanasta, vaan muillekin maksettiin niin, että alin palkkio oli kaksi senttiä sanalta. Youth's Companion oli luonnollisesti ensiluokkainen, ja sen mukaan ne kolmetuhatta sanaa, jotka hän oli tänään kirjoittanut, tuottaisivat hänelle kuusikymmentä dollaria, kahden kuukauden palkan merellä!
Perjantai-iltana hän lopetti kertomuksensa, joka käsitti kaksikymmentäyksituhatta sanaa. Kahden sentin mukaan sanalta se tuottaisi hänelle neljäsataakaksikymmentä dollaria, mikä ei ollut ollenkaan huono viikkopalkka. Siinä oli enemmän rahaa, kuin hän oli milloinkaan yhdellä kertaa omistanut. Hän ei tiennyt, mihin hän sen kaiken käyttäisi. Hän oli löytänyt kultakaivoksen. Käytettyään tämän hän saisi yhä lisää. Hän päätti ostaa itselleen enemmän vaatteita, tilata joukon aikakauskirjoja ja ostaa tusinan tietokirjoja, joiden puuttumisen vuoksi hänen nyt kesken työtänsä täytyi mennä kirjastoon. Ja sittenkin olisi jäljellä suuri summa tuosta neljästäsadastakahdestakymmenestä dollarista. Häntä aivan huoletti, mihin hän sen käyttäisi, kunnes keksi, että hän hankkisi Gertrudelle palvelijan ja ostaisi polkupyörän Marianille.
Hän osoitti tuon valtavan käsikirjoituksensa Youth's Companionille, ja lauantai-iltana suunniteltuaan uuden artikkelin helmenpyytäjistä hän lähti tervehtimään Ruthia. Hän oli soittanut, ja Ruth itse tuli hänelle avaamaan. Vanha tuttu terveyden ja voiman tunne tulvehti vieraasta Ruthiin ja vaikutti häneen melkein kuin sähköisku. Se tuntui tunkeutuvan hänen ruumiiseensa ja virtaavan hänen suonissaan kuin hehkuva laava. Martin punastui lämpimästi ottaessaan hänen kätensä ja katsoessaan hänen sinisiin silmiinsä, mutta auringon polttama kahdeksan kuukauden rusketus peitti punastuksen, vaikkei se voinut suojata hänen kaulaansa kovan kauluksen inhoittavalta hankaukselta. Ruth huomasi huvittuneena tuon punaisen juovan, mutta hänen ilkamoiva hymynsä hävisi heti, kun hän katsahti hänen pukuunsa. Se sopi hänelle erittäin hyvin, se oli hänen ensimmäinen tilauksesta tehty pukunsa, ja hänen vartalonsa näytti notkeammalta ja sopusuhtaisemmalta kuin ennen. Sen lisäksi hän oli vielä vaihtanut lippalakkinsa pehmeään hattuun, ja Ruth komensi häntä panemaan sen päähänsä, että hän saisi tarkastaa sitten hänen ulkomuotoansa. Hän ei muistanut, koska oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi. Tuo muutos Martinissa oli hänen kättensä työtä, ja hän oli ylpeä siitä ja paloi halusta saada auttaa häntä edelleen.
Mutta kaikista huomattavin muutos, joka miellytti Ruthia eniten, oli tapahtunut hänen puheessaan. Martin ei puhunut ainoastaan virheettömästi, vaan vapaammin kuin ennen, ja paljon uusia sanoja oli tullut hänen sanavarastoonsa. Mutta kun hän kiihtyi tai innostui, hän alkoi taas solkata vanhaa murrettaan ja heitti pois sananloput. Samalla huomasi jonkinlaista kömpelöä epäröimistä, kun oli lausuttava uusia sanoja, joita hän oli oppinut. Mutta toiselta puolen se keveys ja usein terävä sukkeluus, jolla hän ajatuksensa lausui, ihastutti Ruthia. Martinille tuli avuksi hänen vanha leikillinen tuulensa ja hulluttelutaitonsa, jotka olivat tehneet hänestä hänen oman luokkansa suosikin, mutta jota hän ei tähän asti ollut voinut Ruthin läheisyydessä harjaannuksen ja sopivien sanojen puutteessa käyttää. Hän alkoi juuri tunnustella asemaansa, ja päätti ettei suinkaan esiintyisi tungettelevasta Siksi hän oli hyvin varovainen, oikein arkatuntoisen varovainen, antaen Ruthin yksin määrätä keskustelun sävyn, pysyen hänen rinnallaan, mutta varoen astumasta askeltakaan syrjään.
Martin kertoi hänelle viimeaikaisista puuhistaan ja siitä, että oli alkanut kirjoittaa tullakseen toimeen ja voidakseen jatkaa opintojansa. Mutta hän tunsi suurta pettymystä, kun Ruth ei osoittanutkaan odotettua ihastusta ja hyväksymistä. Ruth ei ilmeisesti uskonut paljoa hänen suunnitelmistaan.
"Katsokaahan", sanoi Ruth rehellisesti, "kirjoittamisen täytyy olla ammatti, kuten mikä muu hyvänsä. Eipä sillä, että minä tietäisin siitä jotakin. Minä sanon vain yleisen mielipiteen asiasta. Te ette voisi tulla sepäksi opiskelematta sepän ammattia kolmea vuotta — vai onko se viisi vuotta? Kirjoittamisesta maksetaan niin paljon paremmin kuin sepän työstä, ettei ole ihme, että on monta, jotka tahtoisivat kirjoittaa, jotka koettavat kirjoittaa."