"Tarkoitan, että olen alkanut päästä tolkulle asioista", selitti Martin kiireesti.
"Ei tuokaan sanontatapa tunnu sujuvalta", väitti Ruth.
Martin yritti uudestansa.
"Mitä tahdon sanoa on, että minä olen alkanut päästä hajulle, missä päin on maa."
Säälistä Ruth vaikeni, ja Martin jatkoi:
"Tieto tuntuu minusta muistuttavan karttahuonetta. Milloin ikinä minä menen kirjastoon, valtaa minut sellainen tunne. Opettajain osa on neuvoa oppilaita tutustumaan tuon huoneen sisältöön määrätyn järjestelmän mukaan. Opettajat ovat tuon karttahuoneen oppaita — siinä kaikki. Heidän oma päänsä on typötyhjä. He eivät keksi itse, mitä opettavat, eivätkä luo mitään. Kaikki on siellä karttahuoneessa valmiina, ja he ovat tutustuneet siihen, ja heidän tehtävänsä on ohjata outoa, joka muuten joutuisi harhaan. Mutta minä en joudukaan niin helposti harhaan. Minulla on kohtuullisen hyvä paikallisvaisto. Minä tavallisesti tiedän, josko olen osunut oikeaan — mikä siinä on väärää taas?"
"Älkää sanoko, 'josko olen osunut oikeaan'."
"Olette oikeassa", myönsi Martin kiitollisena, "olenko osunut oikeaan. Mutta mihinkäs minä jäinkään? Jo muistan, karttahuoneeseen. Muutamat ihmiset tarvitsevat oppaita — ehkäpä useimmat, mutta minä luulen selviytyväni ilmankin. Minä olen nyt jo oleskellut melko kauan karttahuoneessa ja olen juuri saamaisillani selville, mitkä kartat minun on paras valita, mitä rannikoita tahdon tutkia. Ja oman suunnitelmani mukaan minä luulen voivani tutkia yksikseni asioita paljon nopeammin. Laivaston nopeus on järjestettävä hitaimman aluksen mukaan, tiedättehän, ja opettajain nopeus on saman lain alainen. He eivät voi mennä eteenpäin nopeammin kuin heidän oppilaittensa suuri enemmistö, ja minä kyllä pääsen yksikseni nopeammassa tahdissa kuin kokonainen luokka." "Se pääsee nopeimmin, joka matkustaa yksin", myönsi Ruth. "Mutta nopeammin minä matkustaisin teidän kanssanne", teki Martinin mieli lisätä, ja hän näki kuin kangastuksena rajattoman maailman aurinkoisine lakeuksineen ja tähtikirkkaine syvyyksineen, joiden läpi hän leijaili hänen kanssaan käsi hänen vyötäröllään, vaaleitten, kultaisten kiharain hyväillessä hänen kasvojaan. Sinä hetkenä hän tajusi, kuinka surkuteltavan köyhästi kieli kykenee tunteita tulkitsemaan. Jumala! Jospa hän voisi sovittaa sanansa niin, että Ruth voisi nähdä sen, mitä hän silloin näki! Ja hän tunsi povessaan merkillisen piston, niin kuin hänet olisi yllättänyt ääretön tuska ja vaiva, niin kiihkeästi hän olisi tahtonut maalata nähtäville ne ihmeelliset näyt, jotka kutsumattomina välähtelivät hänen sielunsa peilissä. Ah, siinä se oli! Hän keksi nyt menestyksen salaisuuden. Juuri sen olivat suuret kirjailijat ja mestarirunoilijat oppineet. Sen vuoksi he olivatkin sellaisia jättiläisiä. He osasivat ilmaista sen, mitä ajattelivat, tunsivat ja näkivät. Auringonpaisteessa nukkuvat koirat usein vikisevät ja haukahtelevat unissaan, mutta ne eivät kykene ilmaisemaan, mikä panee ne vikisemään ja haukkumaan. Hän oli usein miettinyt, mitä se oli. Ja juuri sellainen hän itse oli, auringonpaisteessa makaava koira. Hän näki uljaita ja ihania näkyjä, mutta hän saattoi vain vikistä ja haukkua Ruthin jalkain juuressa. Mutta hän lopettaisi auringossa makaamisen. Hän nousisi ylös silmät auki, ja hän taistelisi, tekisi työtä ja oppisi, kunnes silmät vapautuisivat sokeuden sumusta ja kieli pääsisi kahleistaan, että hän voisi kertoa hänelle uniensa valtakunnan suuruudesta ja ihanuudesta. Muut ihmiset olivat keksineet keinon, miten ilmaista ajatuksensa, miten tehdään sanat palvelijoiksi ja miten eri tavalla yhdistelemällä noita sanoja annetaan niille suurempi sisällys kuin niiden yksityinen merkitys on. Hän aivan hämmästyi, kun tuo salaisuus selvisi kirkkaana välähdyksenä hänen mielessään, ja taas ilmestyivät rajattomat lakeudet ja tähtikirkkaat syvyydet, kunnes hänestä tuntui, että kaikki oli niin hiljaa, ja hän näki Ruthin tarkastelevan häntä huvitetuin ilmein ja hymyilevin silmin.
"Minun unelmiini ilmestyi suuri näky", Martin sanoi, ja kun nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan, hänen sydämensä ihmeellisesti sykähti. Mistä olivat tulleet nuo sanat? Ne täydellisesti selittivät sen äänettömyyden, jonka hänen näkynsä oli keskusteluun aiheuttanut. Se oli ihme. Hän ei ollut milloinkaan voinut niin ylevästi ilmaista ylevää ajatusta. Mutta hän ei ollut koskaan yrittänytkään pukea yleviä ajatuksia sanoihin. Siinä se oli. Se selitti kaiken. Hän ei ollut koskaan koettanut. Mutta Swinburne oli, ja Tennyson ja Kipling ja kaikki muut runoilijat. Hänen mielensä palasi "Helmenpyytäjiin". Hän ei ollut koskaan uskaltanut yrittää mitään suurta, ei ollut koskaan koettanut antaa henkeä sille kauneudelle, joka tulena paloi hänen sielussaan. Tuosta artikkelista pitäisi tulla aivan toisenlainen, kun hän saisi sen valmiiksi. Häntä oikein kauhistutti se rajaton kauneus, joka siihen sisältyi, ja taas hänen mielensä leimahti ja terästyi, ja hän kyseli itseltään, miksi hän ei ollut voinut esittää tuota kauneutta uljaina säkeinä, kuten suuret runoilijat tekivät. Ja siihen lisäksi tuli se salaperäinen riemu, se henkinen ihme, joka sisältyi hänen rakkauteensa Ruthiin. Miksi hän ei voisi laulaa myös siitä, kuten runoilijat? He olivat laulaneet rakkaudesta. Hän tekisi samoin. "Kunniani kautta!"
Hän kuuli tuon huudahduksen kaikuvan pelästyneissä korvissaan. Ajatustensa liidellessä hän oli lausahtanut sen ääneen. Veri syöksyi hänen kasvoihinsa, aalto aaltoa ajaen, punaten ne voimakkaammin kuin auringon pronssinen väri, kunnes häpeän hehku peitti ne kokonaan kauluksen hankaamasta juovasta hiusmartoon asti.