"Minä — minä — pyydän anteeksi", hän änkytti. "Minä ajattelin."

"Se kuului kuin te olisitte rukoillut", sanoi Ruth rohkeasti, mutta sielussaan hän värisi. Ensimmäisen kerran elämässään hän kuuli jonkun tuntemansa miehen vannovan, ja se järkytti häntä ei ainoastaan kasvatuksen ja tottumuksen vuoksi, vaan siksi, että hän oli sielussaan tuntenut elämän raa'an tuulahduksen tunkeutuneen suojeltuun neitsytkammioonsa.

Mutta hän antoi anteeksi ihmetellen, kuinka helppoa oli antaa anteeksi Martinille mitä tahansa. Martinia ei oltu kasvatettu, kuten muita miehiä, ja hän yritti niin ankarasti ja myös menestyksellisesti. Ruthin päähän ei kertaakaan pälkähtänyt, että hänen kiihkeään hyväntahtoisuuteensa olisi saattanut olla jokin muu syy. Hänen hellemmät tunteensa Martiniin olivat heränneet, mutta sitä hän ei tiennyt. Hänen ei ollut mahdollista tietää sitä. Kahdenkymmenenneljän vuoden tyyni elämä ilman pienintäkään rakkausseikkailua ei ollut johtanut häntä erittelemään tunteitansa, ja koska ei todellinen rakkaus ollut häntä koskaan lämmittänyt, ei hän nytkään ymmärtänyt, että hänen sydämensä vähitellen nyt syttyi ja lämpeni.

XI LUKU

Martin kävi uudestaan käsiksi Helmenpyytäjät-artikkeliinsa, joka olisi kyllä valmistunut ennemmin, elleivät runokokeet olisi lakkaamatta johtaneet hänen mieltään siitä pois. Hänen runonsa olivat rakkaudenlauluja, jotka Ruthin innoittamina olivat syntyneet, mutta ne eivät koskaan valmistuneet. Ei voinut yhtenä päivänä oppia käyttämään helkkyviä runomittoja. Runomitta, poljento ja loppusointu olivat jo itsessänsä vakavia asioita, mutta niissä ja niiden takana oli jotakin kaukaista ja saavuttamatonta, jota hän löysi kaikessa suuressa runoudessa, mutta jota hän ei voinut vangita oman henkensä hedelmiin. Se oli runouden petollinen henki, jonka hän vaistoillansa tunsi ja jota etsi, mutta ei voinut valtaansa anastaa. Se oli hänestä kuin loimuava liekki, lämmin ja leijuva auer kaukana saavuttamattomissa, vaikkakin hän joskus sai siitä ahkeruutensa palkinnoksi häipyviä säteitä, jotka hän muodosteli säkeiksi, ja ne kaikuivat kuin hopeakellot hänen aivoissaan tai loihtivat hänen näkyihinsä utuisen aavistuksen näkymättömästä kauneudesta. Se oli kuin ilveilyä. Hän paloi halusta voida tulkita tunteitansa, mutta osasi vain soperrella tyhjiä sanoja, kuten kuka muu tahansa. Hän luki kokeitansa ääneen. Runomitta marssi täydellisin jaloin, ja soinnut olivat moitteettomat ja poljento virheetön, mutta korkeampi hehku ja innostus, jota hän itsessänsä tunsi, puuttui. Hän ei voinut sitä ymmärtää, ja uudestaan ja yhä uudestaan, epätoivoissaan, lyötynä ja masentuneena hän palasi artikkeliinsa. Proosa oli varmaankin helpompi pähkinä purra.

Saatuaan "Helmenpyytäjät" valmiiksi hän kirjoitti artikkelin merenkulusta elämäntehtävänä, toisen merikilpikonnan pyynnistä ja kolmannen luoteisväylästä. Kokeen vuoksi hän päätti kyhätä lyhyen kertomuksen, ja ennen kuin hän oli lakannut tästä, hän oli kirjoittanut kuusi lyhyttä juttua, jotka hän lähetti eri aikakauskirjoille. Hän kirjoitti herkeämättä aamusta iltaan, vieläpä myöhään yöhönkin lukuunottamatta niitä aikoja, jolloin hän kävi lukusalissa, lainaamassa kirjastosta kirjoja tai tervehtimässä Ruthia. Hän tunsi itsensä täysin onnelliseksi. Elämä oli muuttunut korkeaan vireeseen. Hän oli ainaisessa kuumeessa. Luomisen ilo, jonka luullaan kuuluvan vain jumalille, oli vallannut hänet. Koko elämä hänen ympärillään, ummehtuneitten kasviksien ja saippuavaahdon haju, hänen sisarensa löntystävä olemus ja herra Higginbothamin inhoittavat kasvot, oli unta. Todellinen maailma oli hänen sielussaan, ja ne jutut, joita hän kirjoitti, olivat vain ilmauksia hänen mielensä todellisesta maailmasta.

Päivät olivat liian lyhyet. Oli niin paljon, jota hän tahtoi opiskella. Hän lyhensi nukkuma-aikansa viiteen tuntiin ja huomasi, että silläkin voi tulla toimeen. Hän koetti myös neljää ja puolta, mutta hänen täytyi mielipahakseen palata viiteen. Hän oli ilolla omistanut kaiken aikansa mille harrastuksellensa tahansa. Mielipahalla hän lopetti kirjoituksensa saadakseen lukea, lukemisensa mennäksensä kirjastoon, huoaten hän riistäytyi vapaaksi tietojen karttahuoneesta tai lukusalien aikakauskirjoista, jotka olivat täynnä niiden onnellisten kirjailijoitten salaisuuksia, joiden oli onnistunut saada tuotteensa myydyiksi. Oli kuin olisi pitänyt katkoa sydämen kieliä, kun hänen täytyi lähteä pois Ruthin luota; ja hän riensi kuin villitty pitkin pimeitä katuja päästäksensä kirjainsa luo niin pian kuin suinkin. Mutta vaikeinta kaikista oli sulkea algebra tai fysiikka, panna pois kynä ja muistivihko ja sulkea silmänsä uneen. Hänestä oli äärimmäisen vastenmielistä lakata elämästä, vaikkapa vain vähäksikin aikaa, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli, että herätyskello oli asetettu soimaan viiden tunnin päästä. Olihan ajanhukka vain viisi tuntia, ja silloin kellonpärinä herättäisi hänet tajuttomuuden tilasta, ja hänellä olisi käytettävänä uusi, ihana yhdeksäntoista tunnin työpäivä.

Viikkojen vieriessä hänen rahansa hupenivat peloittavasti, eikä ollut mitään tuloja. Kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli lähettänyt poikain seikkailusarjansa Youth's Companionille, se palautettiin hänelle takaisin. Hylkäämiskirjelmä oli laadittu niin hienotunteisesti, että hän joka tapauksessa ajatteli kustantajaa sangen ystävällisesti. Mutta yhtä ystävällisesti hän ei ajatellut San Francisco Examinerin toimittajaa. Odotettuaan kaksi kokonaista viikkoa Martin oli kirjoittanut hänelle. Viikkoa myöhemmin hän oli kirjoittanut uudestansa. Kuun lopussa hän oli itse matkustanut San Franciscoon käydäkseen henkilökohtaisesti tervehtimässä toimittajaa. Mutta hän ei saanut tavata tätä ylhäistä herraa punatukkaisen juoksupojan estämänä, joka Kerberoksena vartioi ovia. Viidennen viikon lopulla tuli käsikirjoitus hänelle postissa takaisin ilman ainoatakaan sanaa selitykseksi. Ei ollut mukana hylkäyskirjelmää, ei huomautuksia eikä kerrassaan mitään. Samalla tavalla saivat hänen muutkin kirjoitelmansa lojua San Franciscon toistenkin johtavien lehtien toimistoissa. Saatuaan ne vihdoin takaisin hän lähetti ne Idän aikakauslehdille, joista ne lähetettiin takaisin nopeammin, ja mukana seurasi aina painettu hylkäyskirjelmä.

Lyhyet jutut palautettiin samalla tavalla. Hän luki ne uudestaan ja uudestaan ja piti niistä niin, ettei mitenkään voinut ymmärtää syytä niiden hylkäämiseen, kunnes eräänä päivänä luki sanomalehdestä, että käsikirjoitukset oli aina kirjoitettava koneella. Se selitti kaiken. Tietysti toimittajilla oli niin paljon työtä ja puuhaa, etteivät he mitenkään ehtineet tankata pitkiä käsinkirjoitettuja liuskoja. Martin vuokrasi kirjoituskoneen ja kulutti kokonaisen päivän oppiakseen käyttämään sitä. Joka päivä hän kirjoitti koneella kaikki sepitelmänsä ja myös entiset käsikirjoitukset aina sen mukaan kuin ne palautettiin hänelle takaisin. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä, kun nämä koneella kirjoitetutkin kyhäelmät alkoivat tulla takaisin. Hänen leukansa näytti käyvän jäykemmäksi, hänen ilmeensä uhmailevammaksi, ja hän sinkosi käsikirjoituksensa uusille kustantajille.

Hänen mieleensä iski ajatus, ettei hän voinut pätevästi arvostella omia töitänsä. Niinpä hän koetti Gertruden apua. Hän luki juttujansa ääneen hänelle. Sisaren silmät säteilivät, ja hän katseli ylpeänä veljeänsä sanoessaan: