"Sehän on suurenmoista! Oletko sinä sen itse kirjoittanut?"
"Itse tietysti", myönsi veli kärsimättömästi. "Mutta kertomus, mitä pidit siitä?"
"Suurenmoinen", kuului vastaus. "Aivan suurenmoinen ja niin jännittävä.
Olin pelkkänä korvana."
Martin saattoi nähdä, ettei sisko tiennyt, mitä sanoisi. Hämmästys ainoastaan oli levinnyt hänen hyväntahtoisille kasvoilleen. Siksi hän odotti.
"Mutta sano, Mart", kuului pitkän äänettömyyden jälkeen, "miten se päättyy? Saiko se nuori mies, joka puhui niin korkealentoisesta lopulta hänet?"
Kun Martin sitten oli selittänyt lopun, jota piti taiteellisen selvänä ja vaikuttavana, virkkoi Gertrude:
"Sitä minä tahdoinkin tietää. Miksi et kirjoita juttuasi samalla tavalla?"
Yhden asian Martin oppi luettuaan hänelle koko joukon kertomuksia, nimittäin, että sisar piti onnellisista lopuista.
"Tuo kertomus oli kerrassaan suurenmoinen", hän sanoi ojentuen ylös pesupunkkansa äärestä ja pyyhkien punaisella, höyryävällä kädellä hikeä otsaltaan, "mutta se tekee minut surulliseksi. Minä tahtoisin itkeä. Maailmassa on kuitenkin niin paljon surullisia asioita. Minä tulen iloiseksi, saadessani ajatella iloisia asioita. Jos hän nyt nai hänet, ja… Et suinkaan sinä pahastu Mart?" hän kysyi huolestuneesti. "Minä nyt satun tuntemaan tuolla tavalla, kun olen niin väsynyt, luulisin. Mutta kertomus oli suurenmoinen, siitä huolimatta — kerrassaan suurenmoinen. Mihin sinä aiot sen myydä?"
"No, se nyt on hieman toinen juttu", nauroi Martin.