"Mutta jos sinä sen myisit, paljonko luulisit siitä saavasi?"
"Oh, sata dollaria. Se nyt on ihan pienin summa, tavallisten hintojen mukaan."
"Voi minun päiviäni! Minä toivon, että sinä myisit sen."
"Helposti saatua rahaa, vai?" Sitten Martin lisäsi ylpeästi: "Minä kirjoitin sen kahdessa päivässä. Siitä tulee viisikymmentä dollaria päivälle."
Hän halusi kiihkeästi saada lukea kertomuksiansa Ruthille, mutta ei uskaltanut. Hän odottaisi, kunnes joku niistä julkaistaisiin, hän päätteli, silloin Ruth ymmärtäisi, mitä hän oli tehnyt. Sillä aikaa hän yhä jatkoi työtänsä. Seikkailuhalu ei ollut koskaan kiihoittanut häntä voimakkaammin kuin nämä ihmeelliset löytöretket hänen omaan sieluunsa. Hän osti uusia fysiikan ja kemian oppikirjoja, luki edelleen algebraa ja ratkaisi probleemoja ja todisteli teoreemoja. Hän osoitti suurta luottamusta laboratoriokokeihin, ja hänen voimakas mielikuvituksensa johti häntä käsittämään kemiallisia muutoksia paljoa selvemmin kuin tavalliset laboratorioitten oppilaat. Martin otti selvän vaikeatajuisista sivuista, ja se uusi ja omaperäinen käsitys, jonka hän luonnon laeista sai, oli kerrassaan valtava. Hän oli pitänyt maailmaa vain maailmana, mutta nyt hän alkoi tajuta sen järjestystä, voiman vaikutusta aineeseen. Monet ennen käsittämättömät seikat selvisivät hänelle nyt aivan itsestänsä. Vivut ja väkipyörät kiinnittivät erikoisesti hänen mieltänsä, ja ajatukset palasivat takaisin laivojen vipuihin, väkipyöriin ja köysistöön. Merenkulkuteoria, joka johti laivoja erehtymättä kyntämään suuntaansa viitoittamattomalla merellä, selvisi hänelle täydellisesti. Myrskyn, sateen ja luoteen ja vuoksen salaisuudet paljastuivat, ja tutustuminen pasaatituulten syihin sai hänet miettimään, eikö hän sittenkin ollut kirjoittanut artikkeliansa luoteisväylästä liian aikaisin. Joka tapauksessa hän tiesi, että hän nyt osaisi sen tehdä paljon paremmin. Eräänä iltana hän meni Arthurin mukana Kalifornian yliopistoon ja henkeä pidätellen ja melkein uskonnollisella kunnioituksella kulki siellä laboratorioissa, katseli kokeita ja todistuksia ja kuunteli fysiikan professorin luentoa.
Hän ei kuitenkaan laiminlyönyt kirjoitustansa. Virtana valui lyhyitä kertomuksia hänen kynästään, ja hän alkoi kokeilla helpommilla runomuodoilla — sellaisilla, joita hän näki painettavan aikakauskirjoihin — vaikkakin hän erehtyi tuhlaamaan kaksi kokonaista viikkoa saadaksensa sovitetuksi erään tragedian helkkyviin säkeisiin, ja kun puolisen tusinaa aikakauskirjoja oli sen palauttanut hänelle takaisin, hän oli kerrassaan kummissaan. Sitten hän tutustui Henleyhin ja kirjoitti sarjan merirunoja käyttäen mallinaan tämän "Luonnoksia". Ne olivat yksinkertaisia runoja täynnä valoa ja värejä, haaveellisuutta ja seikkailuja. Hän antoi kokoelmalle nimen "Merilauluja", ja hänestä ne olivat parasta, mitä hän tähän asti oli saanut aikaan. Niitä oli kolmekymmentä runoa, jotka hän oli valmistanut kuukaudessa, sommitellen yhden kunakin päivänä sen jälkeen kun oli saanut säännöllisen suorasanaisen päivätyönsä lopetetuksi, mikä päivätyö oli tuottanut yhtä paljon kuin kokenut ja onnistunut kirjailija saa aikaan kokonaisessa viikossa. Työ ei merkinnyt hänelle mitään. Eikähän se ollut hänestä työtäkään. Hän oli saamaisillaan puheenlahjan, ja kaikki se kaunis ja ihmeellinen, mikä vuosia oli ollut vangittuna hänen mykkien huuliensa taakse, tulvehti nyt esille villinä, vuolaana virtana.
Hän ei näyttänyt "Merilaulujansa" kenellekään, ei edes kustantajille. Hän oli alkanut epäillä kustantajia. Mutta ei johtunut kuitenkaan tuosta epäilyksestä, ettei hän lähettänyt heille "Merilaulujansa". Syy oli se, että ne tuntuivat hänestä niin kauniilta, että hänen täytyi ne säästää voidaksensa joskus kaukaisessa, loistavassa tulevaisuudessa jakaa tuon kauneuden Ruthin kanssa, kun hän uskaltaisi lukea hänelle, mitä oli kirjoittanut. Sitä aikaa odotellen hän säilytti niitä, luki niitä kerta kerran perästä uudestaan, kunnes vihdoin osasi ne kaikki ulkoa.
Valveillaan ollessaan hän eli joka hetki, elipä hän vielä nukkuessaankin, jolloin hänen kiihottunut ajatuksensa valtasi vielä osansa tuosta viiden tunnin levosta väännellen ja käännellen päivän tapauksia ja ajatuksia, niin että ne saivat hirvittäviä ja outoja muotoja. Itse asiassa hän ei koskaan levännyt, ja heikompi ruumis ja huonommin ladatut aivot olisivat sellaisessa rääkissä pian joutuneet turmion omiksi. Hänen myöhäiset iltavierailunsa Ruthin luona kävivät nyt harvemmiksi, sillä lähestyi kesäkuu, jolloin Ruth suorittaisi erotutkintonsa yliopistossa. Filosofian kandidaatti! Kun Martin ajatteli tuota loppututkintoa, tuntui Ruth pakenevan hänen edellään nopeammin kuin hän jaksoi seurata.
Yhden iltapäivän viikossa Ruth varasi hänelle, ja kun hän tuli myöhään, hän tavallisesti jäi päivälliselle ja kuunteli sen jälkeen musiikkia. Ne olivat hänelle merkkipäiviä. Talon ilmapiiri, joka oli niin kerrassaan toisenlainen kuin se, missä hän eli, ja Ruthin pelkkä läheisyys saivat hänet joka kerta yhä lujemmin vakaantumaan päätöksessään, että hänen täytyy kiivetä korkeuksiin. Huolimatta sielussaan asuvasta kauneudesta ja tuskaisesta luomisen halusta, hän sittenkin taisteli vain Ruthin vuoksi. Aluksi ja lopuksi hän oli vain rakastaja. Kaikki muu alistettiin rakkauden palvelukseen. Suurempi kuin hänen seikkailunsa aatteitten maailmassa oli hänen rakkausseikkailunsa. Maailma itsessään ei ollut niin ihmeellinen, huolimatta atomeistaan ja molekyyleistään, joista se oli kokoonpantu, tai niitä yhdistävistä voimista, mutta ihmeelliseksi se tuli siitä, että Ruth siinä asui. Ruth oli hämmästyttävin olento, mitä hän koskaan oli tuntenut, unelmoinut tai aavistanut.
Mutta häntä masensi aina, että Ruthin ja hänen välillä oli niin pitkä välimatka. Ruth oli niin kaukana hänestä, eikä hän tiennyt kuinka lähestyä häntä. Hänellä oli aina ollut menestystä oman luokkansa tyttömaailmassa. Kuitenkaan hän ei ollut rakastanut heitä, mutta häntä hän rakasti, eikä Ruthin nähden mitkään luokat tulleet kysymykseenkään. Hänen rakkautensa kohotti hänet kaikkien luokkien yläpuolelle. Ruth oli kaukainen olento, niin kaukainen, ettei hän tiennyt, kuinka lähestyä häntä, kuten rakastajan tulisi. Oli kyllä totta, että hän omaksuessaan tietoja ja taitoja läheni häntä, että hän saattoi puhua hänen kieltänsä ja yhdessä hänen kanssaan iloita ja selvitellä suuria aatteita; mutta se ei tyydyttänyt hänen rakastajantoiveitansa. Hänen mielikuvituksensa oli tehnyt Ruthin pyhäksi, liian pyhäksi, liian henkiseksi, niin ettei hänellä saattanut olla ruumiillista sukulaisuutta hänen kanssaan. Juuri hänen oma rakkautensa työnsi Ruthin pois hänen luotaan ja sai hänet näyttämään saavuttamattomalta. Rakkaus itse kielsi häneltä sen ainoan, mitä hän kaihosi.