Mutta sitten eräänä päivänä silloittui hetkiseksi odottamatta kuilu heidän välillensä, ja vaikka sen jälkeen kuilu yhäkin oli olemassa, oli se kuitenkin entistä kapeampi. He olivat syöneet kirsikoita — suuria, meheviä, mustanpuhuvia kirsikoita joiden mehu muistutti tummaa viiniä. Ja kun Ruth sitten myöhemmin luki hänelle ääneen, huomasi Martin, miten kirsikan mehu oli maalannut juovia hänen huuliinsa. Sinä hetkenä oli hänen jumaluutensa haihtunut. Ruth oli sittenkin lihaa ja verta, tehty maan tomusta, kuten kaikki liha, ja hänen ruumiinsa oli siis samojen lakien alainen kuin muidenkin ihmisten. Ruthin huulet olivat lihaa, kuten hänenkin ja kirsikat saattoivat värjätä niitä aivan kuin hänenkin. Jos tämä laki soveltui hänen huuliinsa, soveltui se koko hänen olemukseensa. Hän oli nainen, nainen kokonaan, kuten muutkin naiset. Tuo ajatus valtasi Martinin äkkiä. Oli kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen, joka huumasi hänet. Tuntui kuin aurinko olisi pilvistä pudonnut tai palvottu puhtaus tahrattu.

Sitten hänelle selvisi, mitä se merkitsi, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti jyskyttää vaatien häntä näyttelemään rakastajaa tälle naiselle, joka ei ollutkaan henkiolento toisista maailmoista, vaan ainoastaan nainen, jonka huulia kirsikat saattoivat värjätä. Tämä aatosten rohkeus värisytti häntä, mutta hänen sielunsa veisasi ylistysvirttä, samalla kun järki riemuiten vakuutti että hän oli oikeassa. Tämä muutos hänessä selvisi jotenkin Ruthille, sillä hän keskeytti lukemisensa, katsoi häneen ja hymyili. Martinin katse laskeutui hänen sinisistä silmistään hänen huuliinsa, ja punaisen mehun jäljet olivat tehdä hänet hulluksi. Hänen kätensä tahtoivat väkisinkin kiertyä tuon hennon vartalon ympäri, kuten hän ennen oli menetellyt toisten tyttöjen suhteen. Tuntui kuin Ruth olisi taivuttanut itseänsä häntä kohden ja odottanut, ja hän sai käyttää kaiken tahtonsa lujuuden pysyäkseen paikoillaan.

"Te ette kuullut sanaakaan, mitä minä luin", sanoi Ruth nyrpistäen huuliansa.

Mutta sitten hän nauroi hänelle, huvittuneena hänen hämmingistään, ja kun Martin katsoi hänen rehellisiin silmiinsä ja huomasi, ettei Ruth aavistanut mitään hänen tunteistaan, hän häpesi. Hän oli totisesti, vaikkakin vain ajatuksissaan, uskaltanut liian kauas. Kaikista naisista, joita hän oli tuntenut, olisi kuka tahansa arvannut ne, paitsi Ruth. Mutta hän ei ollut arvannut. Siinä oli erotus. Siksi Ruth oli erilainen. Martin kauhistui omaa raakuuttaan, ujostellen toisen puhdasta viattomuutta, ja hän katseli taas häntä kuilun takaa. Silta oli murtunut ja hävinnyt.

Mutta tämä sattuma oli kuitenkin vienyt häntä lähemmäksi. Sen muisto jäi jäljelle, ja synkimmän masennuksensa hetkinä hänen ajatuksensa kiihkeästi askarteli siinä. Kuilu ei enää kuitenkaan koskaan tullut yhtä laajaksi. Hän ei päässyt häntä lähemmäksi pitemmän matkan kuin mikään kandidaattitutkinto tai tusina sellaisia tutkintoja olisi saattanut häntä viedä. Ruth oli puhdas, se oli totta, niin puhdas, ettei Martin koskaan ollut voinut puhtautta sellaiseksi uneksiakaan, mutta kirsikat värjäsivät hänen huuliansa. Ruth oli maailmankaikkeuden lain alainen yhtä järkähtämättömästi kuin hän itsekin. Hänen tuli syödä elääkseen, ja kun hän kasteli jalkansa, hän vilustui. Mutta sitä Martin ei tarkoittanut. Jos Ruth saattoi tuntea nälkää ja janoa, kuumuutta ja kylmyyttä, hän saattoi tuntea myös rakkautta, rakkautta mieheen. Niinpä niin, hän oli mies. Miksi hän ei olisi juuri se mies? "Minusta itsestäni se riippuu", hänen teki mielensä mutista kiihkoisasti. "Minä tahdon tulla siksi mieheksi. Minä tahdon olla se mies. Minun tulee onnistua."

XII LUKU

Aikaisin eräänä iltana Martinin aherrellassa hiki hatussa rakennellen sonettia, joka pani ihan sekaisin kaiken hänen sielussaan hehkuvan tai hämärinä aavistuksina väikkyvän kauneuden, hänet kutsuttiin puhelimeen.

"Se on jonkun naisen ääni — hienon naisen", irvisteli herra
Higginbotham kutsuessaan.

Martin riensi puhelimeen ja tunsi lämpimän laineen läikähtävän suonissa kuullessaan Ruthin äänen. Taistellessaan sonetin kimpussa hän oli unohtanut Ruthin olemassaolon, mutta nyt hänen äänensä kaikuessa hetkeksi uinahtanut rakkaus välähti iskun tavoin hänen olemuksensa läpi. Ja sellainen ääni! — hento ja suloinen, kuin kaukaisen musiikin kaiku, tai paremminkin kuin hopeakellon jalo, kristallinpuhdas sävel. Ei kellään kuolevaisella ollut sellaista ääntä. Siinä oli jotain taivaallista, ja se tuli toisista maailmoista. Hän tuskin saattoi tajuta, mitä se sanoi, niin hurmaantunut hän oli, vaikkakin hän hallitsi kasvojensa ilmeitä tietäessään, että herra Higginbothamin kärppämäiset silmät tarkastelivat häntä.

Ruthilla ei ollut paljoa sanottavana, ainoastaan, että Norman oli aikonut viedä hänet luennolle sinä iltana, mutta oli saanut päänsäryn. Ruth oli pettynyt, ja koska hänellä oli pääsyliputkin hankittuna, hän kysyi, tahtoisiko Martin tulla hänen saattajakseen, ellei hänellä olisi jotakin tärkeämpää käsillä.