Tahtoisiko hän? Hän taisteli ankarasti voidaksensa hillitä äänensä ihastunutta kiihkoa. Se oli käsittämätöntä. Hän oli aina nähnyt Ruthin hänen omassa kodissaan. Eikä hän ollut koskaan uskaltanut pyytää häntä mihinkään mukaansa. Hänen seisoessaan siinä puhelimessa ja jutellessaan hänelle hänet valtasi äkkiä aivan aiheettomasti ylitsevuotava halu kuolla hänen puolestaan, ja läikkyvissä mielikuvissaan hän näki sankareita, jotka olivat uhrautuneet rakastettunsa puolesta. Hän rakasti häntä niin rajusti, niin rajattomasti, niin toivottomasti. Sinä hullun onnen hetkenä, jolloin Hän lupasi lähteä luennolle hänen kanssaan — hänen, Martin Edenin, kanssa — Ruth liiteli niin korkealle hänen yläpuolelleen, ettei Martinille jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin kuolla hänen puolestaan. Se oli ainoa sovelias tapa ilmaista sitä ääretöntä, ylevää tunnetta, joka täytti hänen olentonsa. Se oli se todellisen rakkauden ylimaallinen itsensä kieltäminen, joka joskus valtaa kaikki rakastajat, ja se valtasi nyt hänet kuin raju tuuli tai tuli ja liekki, hänen siinä keskustellessaan puhelimessa; hän tunsi, että kuolla hänen puolestansa olisi ollut elää ja rakastaa täydellisesti. Ja hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen eikä ollut koskaan ennen ollut rakastunut.
Hän vapisi pannessaan pois kuulotorven, ja tuo äärimmilleen kiihtynyt tunteenkuohu oli tehnyt hänet heikoksi. Hänen silmänsä loistivat kuin enkelin, hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, puhdistuneet ja pyhittyneet vapaaksi kaikesta maallisesta loasta.
"Sovitaanko kohtauksista talon ulkopuolella, häh?" rämisi lanko. "Sinä tiedät, mitä se merkitsee. Joudut pian poliisin putkaan."
Mutta Martin ei voinut laskeutua alas korkeuksistansa. Eivät edes langon eläimelliset viittaukset voineet kiskoa häntä takaisin maahan. Viha ja loukkaantuminen eivät voineet saavuttaa häntä. Hän oli nähnyt suuren näyn ja oli kuin jumala ja saattoi tuntea vain syvää, järkyttävää sääliä tuohon miehenä esiintyvään matelijaan. Hän ei katsonut häneen, ja vaikka hänen silmänsä vilkaisivat häneen, hän ei häntä nähnyt; ja kuin unessa hän jätti huoneen pukeutuakseen. Vasta kun hän oli päässyt omaan huoneeseensa ja sitoi jo liinaa kaulaansa, hänelle selvisi, että jokin epämieluisa ääni kiusasi häntä. Tarkatessaan tuota ääntä, hänelle selvisi, että se oli herra Higginbothamin loppuvihjaus, joka ei jostain syystä ollut päässyt tunkeutumaan hänen aivoihinsa ennemmin.
Kun Ruthin pääovi sulkeutui heidän takanaan ja hän asteli portaita alas Ruthin rinnalla, Martin tunsi itsensä tavattoman levottomaksi. Ei ollut suinkaan pelkkää autuutta saattaa häntä luennolle. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä. Hän oli nähnyt Ruthin luokkaan kuuluvien naisten kulkevan kadulla käsi saattajan käsivarrella. Mutta sitten hän oli nähnyt heidän kulkevan erilläänkin ja ihmetteli, oliko vain iltaisin tapana kulkea käsikkäin vai oliko sellainen tapa vain miehen ja vaimon ja sukulaisten kesken.
Juuri kun he joutuivat katukäytävälle, hän muisti Minnietä. Minnie oli aina ollut turhantarkka. Kun he olivat toista kertaa olleet kävelemässä, oli Minnie torunut hänet pahanpäiväiseksi siitä, että hän oli kulkenut kadun sisäreunalla, ja selittänyt, että herrasmies kulkee aina ajotien puolella ollessaan hienon naisen kanssa ulkona. Ja Minnie oli aina potkaissut häntä kantapäähän muistuttaakseen, että hänen tuli mennä ulkoreunalle aina, kun he kulkivat kadun yli. Martin ihmetteli, mistä Minnie tuon viisauden oli saavuttanut, oliko tuo tapa ylhäältä pirahdelleita muruja ja siis seurattava.
Eihän tuo nyt vahingoita, jospa tuota koettaa, hän päätti heidän saapuessaan käytävälle, ja niin hän pyörähti Ruthin taitse ajotien puolelle. Mutta sitten ilmestyi eteen toinen pulma. Pitääkö hänen tarjota hänelle kätensä. Koko elämässään hän ei ollut tarjonnut käsivarttaan kenellekään. Ne tytöt, joita hän oli tuntenut, eivät koskaan kulkeneet käsikädessä poikain kanssa. Ensin kuljettiin vapaina rinnakkain ja sitten kierrettiin kädet vyötäisille, ja pimeillä kaduilla painettiin pää saattajan olkapäälle. Mutta tämä oli aivan toista. Ruth ei ollut sellainen tyttö. Jotakin hänen kuitenkin täytyi tehdä.
Hän koukisti kättään hyvin kevyesti kuin kokeeksi, ei tarjoten, vaan kuin sattumalta, aivan kuin hänellä olisi ollut tapana kulkea sillä tavalla. Ja silloin ihme tapahtui. Hän tunsi hänen kätensä käsivarrellaan. Suloiset väreet kävivät hänen lävitseen, ja muutamia silmänräpäyksiä hänestä tuntui, että hän oli jättänyt maan ja liiteli hänen kanssaan ilmojen läpi. Mutta hän oli pian alhaalla taas, sillä eteen ilmestyi uusi pulma. He astuivat yli kadun. Nyt hän joutuisi sisäreunalle. Hänen tulisi olla ajotien puolella. Pitäisikö hänen sen vuoksi päästää hänen kätensä ja vaihtaa paikkaa? Ja jos hän niin tekisi, pitäisikö hänen toistaa äskeinen temppu ja hetken päästä taas uudestaan? Siinä tuntui olevan jotakin väärää, ja niin hän päätti pysyä paikallaan, olkoonpa se kuinka tyhmää tahansa. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen tähän päätökseen, ja kun hän joutui sisäreunalle, hän jutteli kiihkeästi ja vakavasti, niin kuin olisi unohtanut kaiken muun sanottavansa vuoksi. Jos hän sitten olisi väärässä, hänen innostuksensa näyttäisi olevan syynä hänen huolimattomuuteensa.
Kun he kulkivat Broadwayn yli, kohtasi häntä uusi vaikeus. Katulyhdyn valossa hän näki Lizzie Connollyn kikattavan ystävättärensä kanssa. Vain hetkisen hän epäröi, sitten hänen kätensä kohosi ja hattu nousi ylös. Hän ei voinut esiintyä vertaistensa pettäjänä, ja kohottaessaan hattuansa tervehtiäkseen Lizzie Connollya hän tarkoitti paljon enempää. Tyttö nyökkäsi ja katsahti häneen rohkeasti, ei lempein ja kainoin silmin, kuten Ruth, vaan kauniilla ja kovalla katseella, joka liukui hänestä Ruthiin tutkien hänen kasvojansa, pukuansa ja asemaansa. Ruth huomasi tuon katseen kainoilla ja lempeillä kyyhkynsilmillään saaden samalla selville, että hänen edessään oli kaksi työväen luokan tyttöä, vaikka he olivatkin koettaneet koota varrellensa hienoutta, joskin halpahintaista.
"Mikä kaunis tyttö!" virkahti Ruth hetkistä myöhemmin.