"Luulen teidän olevan oikeassa", myönsi Ruth hyvin hiljaa. "Se on ikävää. Hän on kuitenkin kovin kaunis tyttö."
Martin katsahti häneen ja huomasi syvän säälin loistavan hänen kosteista silmistään. Ja sitten hän muisti rakastavansa häntä ja ihmetteli ääretöntä onneansa, joka salli hänen rakastaa häntä ja kulkea hänen kanssaan käsi kädessä luennolle.
"Kuka olet sinä, Martin Eden?" hän kysyi itseltään katsellessaan sinä iltana kuvaansa peilistä päästyään omaan huoneeseensa. Hän katseli itseään kauan ja uteliaasti. "Kuka olet sinä? Mikä sinä olet? Mihin sinä kuulut? Oikeuden mukaan sinä kuulut Lizzie Connollyn kaltaisille tytöille. Sinä kuulut työn ja turhan touhun legioonille, kaikelle alhaiselle, alkuperäiselle ja epäkauniille. Sinä kuulut härille ja työnorjille, joiden ympäristö on likaista, haisevaa ja inhoittavaa. Tuolla on ummehtuneita vihanneksia. Täällä on mätäneviä perunoita. Haistele niitä, sinä kirottu — haistele! Ja sinä uskallat avata kirjoja, kuunnella kaunista musiikkia, oppia rakastamaan kauniita maalauksia, puhumaan kaunista kieltä, ajattelet kauniita ajatuksia, joita sinun luokkasi ihmiset eivät ajattele, sinä riistäydyt irti häristä ja kaikista Lizzie Connollyistä ja rakastat vaaleata henkiolentoa naisena, joka on miljoonia peninkulmia sinun yläpuolellasi ja joka asuu tähdissä. Kuka sinä olet? Ja mikä sinä olet? Sinä kirottu! Mitä luulet sinä itsestäsi tulevan?"
Hän pudisti nyrkkiä peilikuvalleen ja istahti vuoteen reunalle unelmoidakseen hetkisen silmät auki. Sitten hän avasi muistikirjansa ja algebransa ja unohti itsensä neljännen asteen yhtälöihin, kunnes tunnit kuluivat, tähdet sammuivat ja kalpea aamunsarastus kurkisti ikkunasta.
XIII LUKU
City Hall Parkiin kokoontui lämpiminä iltoina joukko moninaisia sosialisteja ja työluokan filosofeja, ja tämä arvokas seura johti häntä tekemään suuren keksinnön. Kerran tai pari kuussa, ajaessaan pyörällään puiston läpi kirjastoon, Martin pysähtyi kuuntelemaan heidän todistelujaan, ja joka kerta hän riisti itsensä sieltä irti yhä vastenmielisemmin. Keskustelun sävy oli paljoa matalampi kuin herra Morsen pöydässä. Miehet eivät olleet ollenkaan vakavia eivätkä arvokkaita. He menettivät helposti malttinsa ja sinuttelivat toisiansa, samalla kun kiroukset ja matalamieliset vihjaukset virtasivat heidän huuliltansa. Pari kertaa hän oli nähnyt heidän ryhtyvän käsikähmään. Ja kuitenkin, hän ei tiennyt miksi, noiden miesten ajatuksissa tuntui olevan eloa ja voimaa. Heidän sanasotansa kiihotti hänen henkeään paljon enemmän kuin herra Morsen pidätetty ja hiljainen mahtipontisuus. Nuo miehet, jotka aivan murhasivat englannin kielen ja huitoivat kuin riivatut hyökäten toisten mielipiteitä vastaan hillitsemättömällä raivolla, näyttivät kuitenkin paljon elävämmiltä kuin herra Morse tai hänen toverinsa herra Butler.
Martin Eden oli kuullut puistossa lainattavan Herbert Spenceriä useita kertoja, ja eräänä iltana esiintyi muuan Spencerin oppilaista, ryysyinen kiertäjä, jonka likainen takki oli napitettu leukaan asti, koska sen tuli salata paidan puute. Kuumin taistelu käytiin sakeassa tupakansavussa. Kiertäjä piti onnellisesti puoliaan silloinkin, kun sosialistinen työmies pilkaten irvisteli: "Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa." Martinille jäi oikeastaan epäselväksi, mitä keskustelu koski, mutta kun hän ajoi kirjastolle, oli hänessä herännyt uusi mieltymys Herbert Spenceriin, ja kun kiertäjä lakkaamatta oli toistanut nimen "Alkuperusteet", Martin veti tämän teoksen esille.
Sillä tavalla alkoi hänen suuri keksintönsä. Hän oli jo ennenkin koettanut tutustua Spenceriin ja valinnut silloin "Sielutieteen perusteet", mutta epäonnistunut yhtä täydellisesti kuin koettaessaan ymmärtää Madame Blavatskya. Hän ei ollut ymmärtänyt kirjaa ollenkaan, ja siksi hän oli palauttanut sen lukematta takaisin. Mutta sinä iltana hän algebran ja fysiikan jälkeen koetettuaan ensin rakentaa sonettia meni vuoteeseen ja avasi "Alkuperusteet". Aamu tapasi hänet vielä lukemassa. Hänen oli kerrassaan mahdoton nukkua. Ei hän myöskään kirjoittanut sinä päivänä. Hän luki ensin vuoteella, kunnes hänen ruumiinsa väsyi, jonka jälkeen hän koetti jatkaa kovalla lattialla selällään maaten kirja ilmassa päänsä päällä tai kieppuen kyljeltä toiselle. Hän nukkui sen yön ja kirjoitti aamulla, mutta sitten kirja viekoitteli häntä, ja hän luki koko illan unohtaen kaiken, unohtaen senkin, että tämä oli ainoa ilta viikossa, jonka Ruth oli hänelle varannut. Hänen ensimmäinen tajuntansa maailmasta heräsi, kun herra Higginbotham heitti oven auki kysyen, luuliko hän heidän pitävän ravintolaa.
Martin Edeniä oli koko hänen elämänsä ajan hallinnut suuri uteliaisuus. Hän tahtoi tietää, ja tämä halu se juuri oli ajanut häntä seikkailemaan ympäri maailman. Mutta Spenceriltä hän nyt oppi, ettei hän koskaan ollut mitään tiennyt eikä olisi koskaan saanut mitään tietää, vaikka olisi jatkanut purjehtimistaan maailman loppuun asti. Hän oli ainoastaan pinnalta nähnyt asioita, huomannut irrallisia ilmiöitä, poiminut totuuden sirpaleita, tehnyt vähäpätöisiä, pinnallisia johtopäätöksiä — kaikki ilman minkäänlaista yhteyttä tässä oikullisessa harhaluulojen ja sattumain sekamelskaisessa maailmassa. Hän oli tutkinut sitä koneistoa, joka teki linnut kykeneviksi lentämään, ja saattoi sangen järkevästi keskustella siitä, mutta hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut koettaa tutkien saada selville sitä kehityskulkua, jonka aikana linnut muodostuvat elimellisiksi lentokoneiksi. Hän ei ollut koskaan uneksinut, että sellaista kehityskulkua oli olemassakaan. Että linnut kehittyisivät ja vasta sitten ilmestyisivät elämään, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Ne olivat aina olleet olemassa. Se kai oli jokin sattuma sekin.
Ja saman mikä koski lintuja, saattoi sovittaa kaikkeen. Hänen taitamattomat ja valmistamattomat yrityksensä tutustua filosofiaan olivat olleet hedelmättömät. Kantin keskiaikainen metafysiikka ei ollut antanut hänelle avainta mihinkään, vaan saanut hänet ainoastaan epäilemään omia henkisiä voimiaan. Yhtä hyödytöntä oli hänen ollut koettaa tutkia kehitysoppia, ja tuo toivoton yritys oli rauennutkin yhteen ainoaan Romanesin teokseen. Hän ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään, ja ainoa ajatus, jonka hän siitä sai, oli, että kehitysoppi oli jokin rutikuiva järjestelmä, jonka joukko pieniä herroja oli saivarrellut kokoon suunnattomasta käsittämättömien sanojen paljoudesta. Mutta nyt hän oppi, että kehitysoppi ei ollutkaan mikään viisasteleva oppijärjestelmä, vaan se esitti elämän kehitystä hyväksyttävästi ja viisaasti, etteivät tiedemiehet enää olleetkaan eri mieltä itse opista, vaan erosivat vain tutkimusmenetelmiin nähden.