Nyt tuli tuo merkillinen Spencer ja järjesteli kaikki tiedot yhtenäisiksi ja valmiiksi hänelle, selitti kaiken kuuluvan yhteen kokonaisuuteen, teki lopullisia johtopäätöksiä ja asetti hänen eteensä koko maailman kaikkeudesta niin kiteytyneen ja havainnollisen kuvan, että se muistutti mallilaivaa, jonka merimiehet joskus rakentavat ja panevat lasikuvun alle. Siinä ei ollut mitään oikkuja tai sattumia. Kaikki kävi lain mukaan. Sitä lakia totellen lensivät linnut, ja samaa lakia totellen muuttui ja muodostui alkulima, kunnes ilmestyivät jalat ja siivet ja oli syntynyt lintu.
Martin oli astunut älyllisen elämän kukkulalta toiselle ja päässyt siten korkeammalle huipulle kuin koskaan ennen. Kaikki, mikä tähän asti oli ollut peitettyä, paljasti nyt salaisuutensa. Hän oli kuin juopunut. Yöllä unessa hän taisteli jumalten kanssa hirveitä painajaisia vastaan, ja päivällä valveillaan hän kulki kuin unissakävijä tuijottaen hajamielisenä siihen maailmaan, jonka juuri oli keksinyt. Pöydässä hän ei kuullut, mitä sanottiin vähäpätöisistä pikkuseikoista, vaan etsi kiihkeästi mielessään syyn ja seurauksen lakia kaikelle, mitä edessään näki. Hän näki auringon paistavan lautasellaan olevaan lihapalaseen, ja hän tutki sen voimaa kaikissa vaiheissa, kunnes pääsi tuon voiman satojen miljoonien peninkulmien päässä olevaan alkulähteeseen, tai hän huomasi saman voiman käden lihaksissa, joiden avulla hän kykeni leikkaamaan lihaa. Hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi aivoihin, jotka antoivat lihaksille määräyksen leikata lihaa, kunnes hän sielunsa silmällä näki saman auringon paistavan omiin aivoihinsa. Valo oli vallannut hänet niin kokonaan, ettei hän kuullut Jimin kuiskaavan "hän hourii", tai huomannut sisarensa huolestuneita ilmeitä enempää kuin Bernard Higginbothamin merkitsevää viittausta, että ruuvit muka olivat päässeet irti hänen lankonsa päässä.
Martiniin vaikutti ehkä kaikkein syvimmin se suhde, jonka hän huomasi vallitsevan kaikkien tietojen välillä. Hänessä oli aina ollut tavaton tiedonhalu, ja mitä hän ikinä olikin oppinut, hän oli täyttänyt sillä aivojensa kammioita. Merenkulusta hänellä oli suuri varasto kaikenlaista tietoa. Naisväkeä koskeva varasto oli jokseenkin yhtä suuri. Mutta nämä kaksi kokemusalaa olivat täydellisesti erossa toisistaan. Niiden välillä ei ollut koskaan ollut mitään vertauskohtia. Että tietojen salakammioissa keksisi joitakin yhtäläisyyksiä jonkun hysteerisen naisen ja myötätuuleen kiitävän tai myrskyssä risteilevän kuunarin välillä, olisi tuntunut hänestä hullulta ja mahdottomalta. Mutta Herbert Spencer oli näyttänyt hänelle, että niiden välillä oli suorastaan pakko nähdä yhtäläisyyksiä. Kaikki esineet ja olennot olivat sukua keskenään; kaukaisimmassa avaruuden tähdessä piili samoja voimia kuin pienessä hiekkajyväsessä, jota tallaamme jaloillamme.
Tämä uusi käsitys hämmästytti ja ihmetytti Martinia yhä uudestaan, ja lakkaamatta hän tapasi itsensä etsimässä sukulaisuutta kaiken olevaisen välillä auringon alla. Hän kirjoitti pitkiä listoja esineistä, joilla ei näyttänyt olevan mitään vertailukohtaa. Hän mietti epätoivoisesti, kunnes keksi sukulaisuuden niiden välillä — rakkauden, runouden, maanjäristyksen, tulen, kalkkarokäärmeen, sateenkaaren, jalokivien, epäsikiöiden, auringonlaskun, leijonan kiljunnan, valaisevan kaasun, ihmissyönnin, murhan, kauneuden, vivun ja tukipisteen ja tupakan välillä. Näin hän muodosti olevaisuuden kokonaisuudeksi, asetti sen eteensä katseltavaksi tai kuljeksi sen sivupolkuja, valtateitä ja viidakoita, ei kuten pelästynyt matkustaja, joka salaperäisessä pimeydessä etsii tietänsä, vaan nähden ja kartoittaen kaiken ja tutustuen kaikkeen, josta oli jotain oppimista. Ja mitä enemmän hän tiesi, sitä intohimoisemmin hän ihaili maailman kaikkeutta ja elämää ja ennen muuta omaa elämäänsä sen keskellä.
"Sinä hullu!" huudahti hän kuvallensa katsellen sitä peilistä. "Sinä tahdoit kirjoittaa ja sinä koetit kirjoittaa, eikä sinussa kuitenkaan ollut mitään, mistä kirjoittaa. Mitä sinussa oli? — muutamia lapsellisia mielipiteitä, vähän puoliksi leivottua tunteellisuutta, paljon sulattamatonta kauneutta, hirvittävä määrä tietämättömyyttä, sydän haljetakseen täynnä rakkautta ja kunnianhimo yhä suuri kuin rakkautesi ja yhtä turhamielinen kuin tietämättömyytesi. Ja sinä tahdoit kirjoittaa! Katso, vasta nyt sinä alat saada sieluusi jotakin, josta kirjoittaa. Sinä tahdoit luoda kauneutta, mutta kuinka sinä sitä voit, kun sinä et tiedä mitään kauneuden luonnosta? Sinä tahdoit kirjoittaa elämästä, vaikket tiedä mitään elämän oleellisimmista tunnusmerkeistä. Sinä tahdoit kirjoittaa maailmasta ja olemassaolosta, mutta maailma oli sinulle arvoitus, ja kaikki, mitä sinä olisit voinut kirjoittaa, olisi ollut sitä, mitä sinä et tiedä olemassaolosta. Mutta rohkeutta, Martin, poikaseni! Sinä osaat vielä kirjoittaakin. Sinä tiedät vähän, hyvin vähän, mutta sinä olet oikealla tiellä. Jonakin päivänä, jos sinulla on hyvä onni, sinä ehkä pääset niin lähelle kuin mahdollista kaiken tietämistä. Silloin sinä voit kirjoittaa."
Hän kertoi suuresta keksinnöstään Ruthille jakaen hänen kanssaan sen ihmeellisen ilon ja riemun, joka oli hänen olemuksensa vallannut. Mutta Ruth ei näyttänyt olevan kovinkaan innostunut kaikesta tuosta. Hän kuunteli sitä vaieten ja näytti tavallaan tuntevan nämä asiat omista opinnoistaan. Hänen keksintönsä ei tehnyt Ruthiin ollenkaan niin syvää vaikutusta kuin häneen, ja hän olisi suuresti ihmetellyt sitä, ellei hän olisi ajatellut, ettei se Ruthille ollut niin uutta kuin hänelle. Hän huomasi, että Arthur ja Norman uskoivat kehitykseen ja olivat lukeneet Spenceriä, vaikkei se näyttänyt tehneen heihin todella elävää vaikutusta, mutta silmälaseja käyttävä ja tuuheatukkainen nuorukainen, Will Olney, nyrpisti halveksien huuliaan ja kertasi tunnussanat: "Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa."
Mutta Martin antoi hänelle tämän irvistyksen anteeksi, sillä hän oli alkanut huomata, ettei Olney ollut rakastunut Ruthiin. Myöhemmin monista pikku huomioista hän teki sen johtopäätöksen, ettei Olney ollut vain välinpitämätön Ruthin suhteen, vaan tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. Martin ei voinut sitä ymmärtää. Se oli ihme, jota ei voinut selittää maailman kaikkeuden muiden ihmeitten valossa. Siitä huolimatta hän ajatteli säälillä ja osanotolla tuon nuoren miehen luonteen suuria puutteita, jotka estivät häntä antamasta oikeata arvoa Ruthin hienoudelle ja kauneudelle. He ajoivat usein sunnuntaisin pyörillä vuoristoon, ja Martinilla oli hyvä tilaisuus huomata, millainen aseistettu suhde vallitsi Ruthin ja Olneyn välillä. Viimeksi mainittu liittyi lähemmin Normaniin jättäen Ruthin kokonaan Arthurin ja Martinin hoteihin, mistä Martin oli erittäin kiitollinen.
Nämä sunnuntait olivat Martinille suuria juhlapäiviä ennen kaikkea siksi, että hän sai olla Ruthin kanssa, mutta myös sen tähden, että hän siten pääsi hyvään suhteeseen parin hänen luokkaansa kuuluvan nuoren miehen kanssa. Huolimatta heidän monivuotisesta järjestelmällisestä kasvatuksestaan, huomasi hän henkisesti olevansa heidän vertaisensa, ja ne tunnit, jotka hän käytti heidän kanssaan vilkkaassa keskustelussa, antoivat hänelle erinomaisen tilaisuuden harjoitella käytännössä kaunista kielenkäyttöä, jota hän niin hartaasti oli opiskellut. Hän oli kokonaan hylännyt seurustelun ohjekirjat ja antautui itse tekemään huomioita, miten milloinkin on oikeinta menetellä. Lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin suuri innostus sai hänet unohtamaan kaiken, hän oli lakkaamatta varuillaan tarkastellen heidän tapojaan ja oppien heiltä pieniä temppuja, miten esiintyä hienosti ja miellyttävästi.
Se tosiasia, että Spenceriä luettiin niin vähän, oli joskus hämmästyttänyt Martinia suuresti. "Herbert Spencer", sanoi kirjastoa hoitava mies, "oh, hän oli suuri ajattelija". Mutta mies ei tuntunut tietävän yhtään mitään noista suurista ajatuksista. Eräänä iltana päivällisillä, jolloin herra Butler myös oli mukana, Martin johti keskustelun Spenceriin. Herra Morse soimasi katkerasti englantilaisia filosofeja itsekkyydestä, mutta tunnusti, ettei hän ollut lukenut "Alkuperusteita". Mutta herra Butler vakuutti, ettei hänen kärsivällisyytensä kestänyt tutkia Spenceriä, ettei hän ollut lukenut häneltä riviäkään ja aikoi tulla toimeen ilman häntä. Epäilykset kohosivat Martinin mieleen, ja jos hän ei olisi ollut niin ehyt yksilö, hän olisi hyväksynyt yleisen mielipiteen ja hylännyt Herbert Spencerin. Mutta Spencerin selitykset tyydyttivät häntä, ja hän vakuutti itselleen, että jos hän hylkäisi Spencerin, hän menettelisi samoin kuin merimies heittäessään kronometrin ja kompassin mereen. Niinpä Martin jatkoi kehitysopin opintojaan laajentaen lakkaamatta tietojansa ja vahvistaen niitä rohkeimpien ja riippumattomain kirjailijain ajatuksilla. Mitä enemmän hän luki, sitä laajemmalti hän huomasi tiedon lakeudet vielä tutkimattomiksi, ja suuresti häntä suretti, ettei vuorokaudessa ollut kuin kaksikymmentäneljä tuntia.
Eräänä päivänä, koska päivät olivat niin lyhyet, hän lopetti algebran ja geometrian. Trigonometriaa hän ei vielä ollut yrittänytkään. Hän pyyhki myös kemian opiskelulistaltaan, johon jäi vain fysiikka.