"Mistä te sen tiedätte?"
"Mitä te tahdotte, Martin?" kysyi Olney kääntyen suoraan häneen.
Martinin olo tuntui sangen epämiellyttävältä, ja hän katsahti rukoilevasti Ruthiin.
"No, mitä te tahdotte?" kysyi Ruth. "Se ratkaisee asian."
"Kyllä, tietysti minä tahdon saada sivistystä", änkytti Martin. "Minä rakastan kauneutta, ja sivistys antaa minulle hienostuneemman käsityksen kauneudesta."
Ruth nyökkäsi ja näytti voitonriemuiselta.
"Roskaa, sen te kyllä itse tiedätte", väitti Olney. "Martin tahtoo elämässä aseman eikä sivistystä. Nyt sattuu niin onnellisesti, että sivistys tässä tapauksessa on porras tuohon asemaan. Jos hän haluaisi kemistiksi, olisi sivistys tarpeetonta. Martin haluaa kirjoittaa, mutta hän pelkää sanoa sitä, sillä silloin te joutuisitte tappiolle."
"Ja miksi Martin tahtoo kirjoittaa?" hän jatkoi. "Siksi, ettei hänellä ole pääomia käytettävänä. Miksi te täytätte päänne anglosaksien kielellä ja yleisellä sivistyksellä? Koska teidän ei tarvitse itse huolehtia toimeentulostanne. Teidän isänne on täyttänyt tehtävänsä siinä suhteessa. Hän ostaa teille vaatteenne ja kaiken muun. Mitä ihmeessä kasvatus hyödyttää teitä ja minua ja Arthuria ja Normania? Me olemme kyllästetyt yleissivistyksellä, mutta jos meidän isämme jonakin kauniina päivänä tekisivät taloudellisen kuperkeikan, me painuisimme seuraavana päivänä suorittamaan jotakin opettajan tutkintoa. Paras ammatti minkä te, Ruth, voisitte saada, olisi opettajattaren toimi jossakin maaseudulla, tai teistä tulisi musiikin opettaja johonkin naisopistoon."
"Mikäs teistä tulisi, jos suvaitsette?" kysyi Ruth.
"Ei niin mitään. Minä voisin ansaita puolitoista dollaria päivässä tavallisena työmiehenä tai pääsisin ehkä jonkinlaiseksi aliopettajaksi Henleyn laitokseen, jossa leivotaan ylioppilaita — sanon 'ehkä', huomatkaa, mutta jo viikon kuluttua minä saisin potkut kelvottomuuteni tähden."