"Tuo nyt on kerrassaan kohtuutonta", huudahti Ruth. "Minä kyllä tiesin, että te kääntäisitte keskustelun pois pääasiasta selviytyäksenne siitä jotenkin."
"Se on sekä oikein että kohtuullista", kuului vastaus. "Ainoat, jotka osaavat latinaa, ovat apteekkarit, lakimiehet ja latinan professorit. Ja jos Martin tahtoisi tulla joksikin niistä, tunnustaisin erehtyneeni. Mitä tällä kaikella on tekemistä Herbert Spencerin kanssa? Martin on juuri keksinyt Spencerin ja on rajattomasti häneen ihastunut. Miksi? Koska Spencer johtaa häntä johonkin. Spencer ei voisi johtaa minua mihinkään eikä teitäkään. Meidän ei tarvitse päästäkään mihinkään. Jonakin kauniina päivänä te menette naimisiin, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin pitää silmällä niitä lakimiehiä ja liikeapulaisia, joiden tulee hoitaa niitä rahoja, jotka minun isäni kerran jättää minulle."
Olney nousi mennäksensä, mutta kääntyi ovella takaisin ja paukautti jäähyväislaukauksensa.
"Jättäkää te Martin rauhaan, Ruth. Hän tietää, mikä on hänelle parasta. Katsokaa, mitä hän nyt jo on tehnyt. Hän tekee minut vielä sairaaksi — sairaaksi tyytymättömyydestä itseeni. Hän tietää enemmän maailmasta ja elämästä ja ihmisistä ja kaikkeudesta kuin Arthur tai Norman, minä tai te, huolimatta latinasta, ranskasta, anglosaksien kielestä ja sivistyksestä, joihin olemme aikaamme tuhlanneet."
"Mutta Ruth on minun opettajani", vastasi Martin ritarillisesti.
"Hänelle kuuluu kiitos kaikesta siitä vähästä, mitä minä olen oppinut."
"Loruja!" Olney katsahti Ruthiin kasvoillaan pahansuopa ilme. "Ehkä te ensi kerralla tahdotte uskotella minulle, että te olette lukenut Spenceriä hänen kehotuksestaan, mikä ei pidä paikkaansa. Hän ei tiedä enempää Darwinista eikä kehitysopista kuin minä kuningas Salomonin kaivoksista. Mitä myllertäviä Spencerin määritelmiä ne olivatkaan, joilla te kurititte meitä tässä eräänä päivänä? — se oli jotakin kappalten rajattomasta yhdenlaatuisuudesta. Puhukaapas niistä hänelle niin näette käsittääkö hän sanaakaan. Se ei ole sivistystä, näettekös. No, niin, tra, la, la! Mutta jos te alatte tankata latinaa, Martin, minä menetän kaiken kunnioitukseni teihin."
Vaikka keskustelu oli suuresti kiinnittänyt Martinin mieltä, se oli kuitenkin väsyttänyt häntä samalla. Se koski opintoja ja läksyjä ja tiedon aikeitten jakamista, mutta tuon keskustelun koulupoikamainen sävy vaikutti ristiriitaisesti niihin suuriin aatteisiin, jotka yhä selvempinä hänen sielussaan liikkuivat. Ne iskivät juurensa yhä syvemmälle häneen herättäen sekä sykähtelevää riemua että jäytävää tuskaa, samalla kun vahvistui halu voida hallita niitä ja ilmaista ne muillekin. Hän vertasi itseään runoilijaan, joka oli haaksirikosta pelastunut oudolle rannalle, jossa kauneuden voima hänet täytti ja hän koetti turhaan laulaen barbaarien tavoin saada tulkituksi voimakkaita tunteitaan. Sellainen hän nyt oli. Hän tajusi syvästi elämän suuruuden ja sen vaatimukset, mutta oli sittenkin pakotettu koulupoikain tavalla miettimään ja kinastelemaan siitä, olisiko hänen luettava latinaa vai eikö.
"Mitä hittoa latinalla on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän kysyi peilinsä edessä sinä iltana. "Toivon, että kuolleet pysyvät kuolleina. Miksi pitäisi kuolleen hallita minua ja sitä kauneutta, mikä on minussa? Kauneus on elämää ja kestää ikuisesti. Kielet syntyvät ja kuolevat. Ne ovat kuolleitten tomua."
Hänen seuraava ajatuksensa oli, että hän oli muodostanut ajatuksensa selviksi lauseiksi, ja hän meni vuoteeseensa ihmetellen, miksi hän ei voinut Ruthin kanssa keskustellessansa puhua samalla tavalla. Hän oli koulupoika, ja hänen kielensä oli koulupojan hänen ollessansa Ruthin seurassa.
"Antakaa minulle aikaa", hän sanoi ääneen. "Antakaa vain minulle aikaa."