Aikaa! Aikaa! Aikaa! kuului hänen loppumaton pyyntönsä.

XIV LUKU

Ei toki Olneyn vuoksi, vaan yksinpä huolimatta Ruthista ja rakkaudestansa häneen, hän lopultakin päätti, ettei ryhtyisi lukemaan latinaa. Aika oli hänelle rahaa. Oli niin paljon tärkeämpää kuin latina, niin monet opinnot kiinnostivat häntä enemmän. Ja hän tahtoi kirjoittaa. Hänen täytyi ansaita rahaa. Vielä hän ei ollut löytänyt tuotteillensa kustantajaa. Hänen käsikirjoituksensa kulkivat loputonta taivalta aikakauskirjasta toiseen. Mitenkähän toiset olivat selviytyneet tällaisesta? Hän vietti pitkiä tunteja lukusaleissa lukien heidän tuotteitaan kiihkeästi ja arvostelevasti, verraten niitä omiin kyhäelmiinsä ja ihmetellen, minkä tempun he olivat keksineet saadakseen tuotteensa myydyiksi.

Häntä aivan hämmästytti, sillä niin paljon kaikesta kirjoitetusta ja painetusta oli kuolleena syntynyttä. Ei niissä ollut valoa, ei elämää eikä värejä. Ei niissä huomannut ainoatakaan elämän sykähdystä, ja kuitenkin ne saatiin myydyiksi — kaksi senttiä sanalta, kaksikymmentä dollaria tuhannelta — niin hän oli muutamasta pikku uutisesta lukenut. Häntä hämmästyttivät nuo lukemattomat pikku jutut, jotka kieltämättä olivat kevyesti ja taitavasti kyhätyt, sen hän tunnusti, mutta joissa ei ollut ollenkaan elämän todellisuutta. Elämä oli niin yllättävä ja ihmeellinen, rajattomiin täynnä probleemeja, unelmia ja sankaritöitä, ja kuitenkin nuo jutut käsittelivät vain jokapäiväisiä asioita. Hän tunsi povessaan elämän taistelut ja melskeet, sen kuumeisen kiihkon, tuskan ja vaivan ja villin hyörinän ja pyörinän — kas siinä oli aihetta kirjoittaa! Hän halusi ihailla niitä, jotka olivat sortuneet hurjia toiveita toteuttaessaan, kuvata hulluja rakastajia, jättiläisiä, jotka taistelivat kuoleman ja kauhujen keskellä pannen elämän natisemaan saumoissaan heidän yritystensä voimasta. Mutta aikakauskirjojen jutut näyttivät ihannoivan herra Butlereja, inhoittavia dollarin-pyydystäjiä, ja tavallisia pikku rakkaussuhteita yhtä pienten ja vähäpätöisten miesten ja naisten välillä. Johtuiko se siitä, että aikakauskirjain toimittajat olivat tuollaisia vähäpätöisyyksiä? hän kysyi. Vai pelkäsivätkö he elämää nuo kirjoittajat ja lukijat ja kustantajat?

Hänen suurin murheensa oli, ettei hän tuntenut ainoatakaan kustantajaa tai kirjailijaa. Eikä siinä kylliksi, ettei hän tuntenut kirjailijoita, hän ei tuntenut edes niitä, jotka olivat yritelleet kirjoittaa. Ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut ohjata häntä tai antaa edes pienimmänkään neuvon. Hän alkoi epäillä, olivatko kustantajat todellisia ihmisiä. Ne varmaankin olivat jonkinlaisia koneen tappeja. Siinä se oli — vain koneen osia! Hän valoi sielunsa juttuihin, artikkeleihin ja runoihin ja uskoi ne tuolle koneelle. Hän taittoi ne sopivasti, pisti tarpeellisen määrän postimerkkejä sisään käsikirjoituksensa kanssa, sulki pitkän kirjekuoren, liimasi vielä toiset postimerkit päälle ja työnsi sen postilaatikkoon. Niin se lähti matkalle, ja jonkin määrätyn ajan kuluttua se palasi takaisin toisessa pitkässä kirjekuoressa, jonka päällä olivat hänen kirjeeseen liittämänsä postimerkit. Matkan toisessa päässä ei ollut inhimillistä toimittajaa, vaan jonkinlainen taidokas koneenosa, joka oli muuttanut käsikirjoituksen toiseen kirjekuoreen ja liimannut postimerkit päälle. Se oli kuin automaatti, johon pistettiin metallirahaa, ja sitä vastaan jonkinlaisten koneitten avulla saatiin kimpale purukumia tai levy suklaata. Riippui vain siitä, mistä reiästä pisti rahansa, saiko suklaata tai purukumia. Sellainen oli myös kustantajakone. Toiset lähettivät maksuosoituksia, toiset vain hylkäyskirjelmiä. Hän oli sattunut tapaamaan vain noita viimeksi mainittuja.

Ne olivat juuri nuo hylkäysliput, jotka saivat hänet kuvittelemaan kaiken niin suunnattoman konemaiseksi. Ne oli painettu aina samanlaisella kiintokirjainlevyllä, ja hän oli saanut niitä satoja — ainakin tusinan tai enemmänkin jokaisesta aikaisemmasta käsikirjoituksestansa. Jos hän olisi saanut yhdenkään rivin, edes yhden omakätisen ja yksilöllisen rivin kaikkien noiden asemasta, hän olisi ollut iloinen. Mutta ainoakaan toimittaja ei ollut antanut tuota todistusta olemassaolostaan. Ja siksi hän saattoi vain päättää, ettei toisessa päässä ollut inhimillistä olentoa — vaan pelkkiä nappuloita, jotka oli mainiosti öljytty ja täyttivät erinomaisesti tehtävänsä koneessa.

Hän oli hyvä taistelija, sitkeä ja itsepintainen, ja hän olisi saattanut jatkaa koneitten syöttämistä vuosikausia. Mutta hän vuoti samalla kuiviin, eikä tarvittu vuosia, vaan viikot jo ratkaisisivat taistelun. Joka viikko hänen täysihoitolaskunsa vei häntä lähemmäksi perikatoa, samalla kun neljänkymmenen käsikirjoituksen postirahat vaikuttivat melkein yhtä turmiollisesti. Hän ei ollut ostanut enää pitkiin aikoihin kirjoja ja koetti säästää kaikilla mahdollisilla keinoilla viivyttääkseen lopullista romahdusta. Mutta hän ei ollut tottunut säästämään, vaan antoi viimeiset viisi dollariansa sisarelleen Marianille uuteen pukuun.

Hän taisteli pimeässä ilman mitään neuvoa, ilman rohkaisua ja epätoivon kynsissä. Yksinpä Gertrudekin oli alkanut katsella häntä karsaasti. Aluksi hän oli sisarellisessa ihastuksessaan kärsinyt kaikkea, mitä sanoi veljensä hullutteluiksi; mutta nyt hän saman sisarellisen tunteen pakotuksesta alkoi käydä levottomaksi. Hänestä näytti, että veljen hulluttelu alkoi muuttua todelliseksi hulluudeksi. Martin tiesi sen ja kärsi siitä enemmän kuin herra Bernard Higginbothamin avoimesta ja nakertelevasta hävyttömyydestä. Martin uskoi itseensä, mutta hän oli ypöyksin uskoinensa. Ei edes Ruth uskonut häneen. Hän toivoi, että Martin opiskelisi, ja vaikka hän ei avoimesti tuominnutkaan hänen kirjoittamistansa, Martin tiesi kuitenkin, ettei hän sitä hyväksynyt.

Martin ei ollut koskaan tarjoutunut näyttämään hänelle kirjoituksiaan. Jonkinlainen arka hienotunteisuus pidätti häntä siitä. Sitä paitsi Ruth oli lueskellut ahkerasti yliopistossa, eikä Martin ollut tahtonut ryöstää häneltä hetkeäkään aikaa. Mutta kun Ruth oli suorittanut loppututkintonsa, hän pyysi itse saada nähdä joitakin hänen kynänsä tuotteista. Martin oli ylpeä, mutta samalla epävarma. Ruth kykeni arvostelemaan. Hän oli filosofian kandidaatti, joka oli tutkinut taiteita. Hän oli tutkinut kirjallisuutta taitavien opettajain johdolla. Ehkäpä toimittajatkin olivat päteviä tuomareita. Mutta Ruth olisi kuitenkin aivan toisenlainen kuin he. Hän ei antaisi hänelle painettua hylkäyslappusta eikä hän ilmoittaisi hänelle, että hänen töittensä suositusten puute riistäisi niiltä myös kaikki ansiot. Hän puhuisi, tuo lämmin inhimillinen olento, omalla vilkkaalla, reippaalla tavallaan ja, mikä oli kaikista tärkeintä, näkisi samalla vilahduksia todellisesta Martin Edenistä. Hänen kirjoitelmistansa Ruth huomaisi, millainen hänen sydämensä ja sielunsa oli, ja hän oppisi ymmärtämään, mikä oli hänen unelmainsa ja voimainsa lähteenä.

Martin keräsi yhteen muutamia jäljennöksiä lyhyistä kertomuksistaan, epäröi hetkisen ja lisäsi sitten joukkoon "Merilaulunsa". He nousivat pyörillensä eräänä myöhäisenä kesäkuun iltana ja ajoivat vuoristoon. Silloin hän oli toista kertaa näin matkalla Ruthin kanssa kahden, ja kun he siinä ajoivat hiljaisen merituulen viilentäessä kuumaa iltaa, hänelle selvisi innostavana ja ihastuttavana se tosiasia, että maailma oli äärettömän kaunis ja hyvin järjestetty ja ihanaa oli siinä elää ja rakastaa. He jättivät pyöränsä tien viereen ja kiipesivät eräälle ruskealle kukkulalle, jossa auringonpolttama ruoho tuoksui kypsää täyteläisyyttä ja kertoi sadon korjuun saapuneen.