Hetken äänettömyyden vallitessa hän katsahti aurinkoon, arvioi sen korkeuden taivaanrannan yläpuolella ja muistutti käsikirjoituksistaan ottamalla ne ylös maasta.
"Minä unohdin ne", virkahti Ruth kiireesti. "Tahdon mielelläni kuulla ne."
Hän luki erään kertomuksen, jota hän itse piti yhtenä parhaimmistaan. Hän nimitti sitä "Elämän viiniksi", ja sama viini, joka oli virrannut salaperäisesti hänen aivoihinsa silloin, kun hän kirjoitti siitä, tuntui virtaavan sinne taaskin, kun hän sitä luki. Tuossa omaperäisessä ajatustavassa oli jotakin taikavoimaa, ja hän oli koristanut sitä viehättävillä lauseparsilla ja liikuttavilla vertauskuvilla. Kaikki se vanha tuli ja intohimo, jota hän oli tuntenut sitä kirjoittaessaan, syttyi hänessä uudestaan, ja hän viehättyi siihen niin, että oli sokea ja kuuro kaikille siinä oleville virheille. Mutta asia oli toinen Ruthiin nähden. Hänen kehittynyt korvansa oli keksivinään helposti sen heikkoudet ja liioittelut, sen koreasanaisen helinän, joka aina ilmaisee aloittelijan, ja jo heti alussa hän oli huomaavinaan lauseitten kömpelön ja tehdyn runollisuuden. Tuskin hän mitään muuta ajatusta saattoi näistä lauseista muodostaa, paitsi silloin, kun ne muuttuivat liian mahtipontisiksi, jolloin ne vaikuttivat mauttomilta ja amatöörimäisiltä. Hänen lopullinen tuomionsa koko jutusta oli: harjoitelma, vaikkei hän sitä sillä tavalla sanonut. Sen sijaan hän huomautti muutamista toisarvoisista seikoista ja sanoi, että hän piti kertomuksesta.
Mutta Martin oli pettynyt. Hänen arvostelunsa oli oikea, sen Martin tiesi, mutta hän tunsi, ettei hän ollut näyttänyt työtänsä hänelle saadakseen siihen virhemerkit, kuten kouluaineeseen. Sivuseikoista ei ollut väliä. Ne saivat itse pitää huolen itsestään. Hän saattaisi korjata ne, hän oppisi ne korjaamaan. Sykkivästä elämästä hän oli siepannut kiinni jotakin suurta ja koettanut vangita sitä kertomukseensa. Juuri tuosta elämästä otetusta suuresta asiasta hän oli lukenut hänelle, eikä siinä saanut olla pelkkiä lausejaksoja välimerkkeineen. Hän tahtoi saada hänet tuntemaan nämä suuret asiat, jotka olivat hänen, jotka hän oli omin silmin nähnyt, omin aivoin muovaillut ja omin käsin kirjoittanut paperille. No niin, hän oli epäonnistunut, oli hänen salainen johtopäätöksensä. Ehkäpä toimittajat sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut suurten ajatusten liikkuvan sielussaan, mutta hänen ei ollut onnistunut ilmaista niitä muille. Hän salasi pettymyksensä ja yhtyi niin helposti Ruthin arvosteluun, ettei tämä ollenkaan huomannut, miten syvällä pinnan alla aaltosi voimakas vastaväitteitten pohjavirta.
"Seuraavan kertomuksen olen nimittänyt 'Ruukuksi'," hän sanoi avaten käsikirjoituksen. "Neljästä tai viidestä aikakauskirjasta se on palautettu, ja kuitenkin se on mielestäni hyvä. Oikeastaan en tiedä, mitä siitä ajatella, paitsi että olen siinä saanut sanotuksi jotakin. Ehkei se vaikuta teihin kuten minuun. Se on hyvin lyhyt, ainoastaan kaksituhatta sanaa."
"Kuinka kauheata!" huudahti Ruth, kun hän oli lopettanut. "Se on hirveätä, sanomattoman kamalaa!"
Martin näki hänen kalpeat kasvonsa, hänen suuret, jännityksestä laajenneet silmänsä ja nyrkkiin puristetut kätensä salaisella tyydytyksellä. Hän oli onnistunut. Hän oli saanut ilmoitetuksi omien aivojensa tunteet ja mielikuvat toiselle. Se oli tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Pitikö hän siitä vai ei, sillä ei väliä, se oli kuitenkin vallannut ja vanginnut hänet, pannut hänet istumaan ja kuuntelemaan siinä ja unohtamaan kaikki sivuseikat.
"Se on elämää", sanoi Martin, "eikä elämä aina ole kaunis. Ehkäpä siksi, että minut on luotu omalla tavallani, minä voin löytää jotakin kaunista siinäkin. Minusta tuntuu, että tuo kauneus on kymmenen kertaa lumoavampaa sen tähden, että — —"
"Mutta miksei se vaimoraukka voinut — —", keskeytti Ruth ristiriitaisesti. Mutta sitten hän jättikin ilmaisematta syyn mielensä kiihtymykseen ja huudahti: "Oh, se on alentavaa! Se ei ole kaunista! Se on ruokotonta!"
Martinista tuntui sinä hetkenä, että hänen sydämensä pysähtyi. Ruokotonta! Sitä hän ei ollut koskaan uneksinut. Hän ei ollut sitä tarkoittanut. Koko kertomus oli tulikirjaimin hänen edessään, ja turhaan hän koetti noista liekeistä löytää mitään ruokottomuutta. Sitten hänen sydämensä alkoi taas sykkiä. Hän ei ollut syyllinen.