"Miksi ette valinnut kauniimpaa aihetta?" kuului Ruth kysyvän. "Me tiedämme hyvin, että likaisuutta on maailmassa, mutta sehän ei ole syy — —"
Ruth puhui loukkaantuneena, mutta Martin ei seurannut hänen sanojansa. Hän hymyili vain itsekseen nähdessään hänen neitseelliset kasvonsa, jotka olivat niin viattomat, niin yliluonnollisen viattomat, että niiden puhtaus tuntui aina tunkeutuvan häneenkin ja karkoittavan hänestä kaiken huonon, ja oli kuin se olisi kylvettänyt häntä jonkinlaisessa eteerisessä loistossa, joka oli viileä, lempeä ja sametinhieno kuin tähtien valo. Me tiedämme, että likaisuutta on maailmassa! Hänen mielensä hykähteli ajatellessansa sitä tietoa, mikä mahtoi Ruthilla olla tämän maailman likaisuudesta, ja hänen teki mielensä nauraa sille kuin jollekin rakkauden keksimälle kepposelle. Seuraavana hetkenä hän näki kuin salaman välähdyksenä koko sen elämän likaisuuden meren, jonka yli ja läpi hän oli purjehtinut, ja hän antoi Ruthille anteeksi, ettei hän ymmärtänyt kertomusta. Ei se ollut hänen syynsä, ettei hän sitä ymmärtänyt. Martin kiitti Jumalaa, että Ruth oli syntynyt sellaisissa oloissa ja varjeltu niin tietämättömänä kaikesta tämän maailman pahasta. Mutta hän tunsi elämän, sen rumuuden yhtä hyvin kuin kauneudenkin, sen suuruuden huolimatta pohjaliejusta, joka tahtoi pinnalle pursua, ja jumaliste! hän tahtoi sanoa maailmalle, mitä tiesi. Pyhimykset taivaassa — kuinka he saattoivat olla muuta kuin suloisia ja puhtaita! He eivät ansainneet mitään kiitosta. Mutta pyhimykset pohjamudissa — ah, siinä oli ikuinen ihme! Se juuri antoi elämälle arvon. Saada huomata siveellistä suuruutta kasvavan pahuuden likalätäköissä, kohottaa itsensä ja nähdä edes vilahdukselta kauneutta, vaikka heikosti ja kaukaisenakin mudan sokaisemilla silmillä, nähdä voiman, totuuden ja korkean henkisen lahjakkuuden kehittyvän heikkoudesta, huonoudesta, turmeluksesta ja kaikesta tuosta pohjattomasta eläimellisestä aistillisuudesta, oli — —
Hän tajusi katkonaisia paloja Ruthin lauseista.
"Kertomuksen sävy on kokonaan alhainen. Ja kuitenkin on olemassa niin paljon korkeata. Ajatelkaa vain 'In memoriamia'."
Martinin teki mieli mainita vastaukseksi "Locksley Hall", ja hän olisi sen tehnytkin, ellei uusi näky olisi häntä vallannut ja saanut häntä tuijottamaan häneen, tuohon naiselliseen olentoon, joka tuhat kertaa tuhannen vuosisadan kuluessa alkulimasta oli kehittynyt ja jatkanut kiertokulkuansa, kunnes oli lopulta päässyt harpanneeksi pisimmän askeleen muuttuen Ruthiksi, tuoksi puhtaaksi, suloiseksi ja taivaiseksi olennoksi, jolla oli voima opettaa häntä tuntemaan rakkautta ja pyrkimään puhtauteen, herättäen hänessä kiihkeän halun saada maistaa taivaan suloisuutta, — häntä, Martin Edeniä, joka myös jollakin ihmeellisellä tavalla oli kohonnut liejusta ja lukemattomien kehitysjaksojen ja erehdysten kautta vihdoin tullut siksi, mitä oli. Siinä oli romantiikkaa, ihmeitä ja ihanuutta. Siinä oli aihetta kirjoittaa, kunpa hän vain voisi keksiä sanat. Taivaan enkelit! — he olivat vain enkeleitä eivätkä voineet itseänsä auttaa. Mutta hän oli mies.
"Teillä on voimaa", hän kuuli Ruthin sanovan, "mutta se on raakaa ja kesyttämätöntä."
"Kuten härällä porsliinimyymälässä", välähti Martinin mielessä, ja hymy levisi hänen kasvoilleen.
"Ja teidän täytyy kehittää arvostelukykyänne, makuanne, hienotunteisuuttanne ja esityksenne sävyä."
"Minä olen liian rohkea", mutisi Martin.
Ruth hymyili myöntävästi ja asettui mukavasti kuunnellakseen uutta kertomusta.