"En tiedä, mitä tästä ajattelette", sanoi Martin anteeksipyydellen. "Se on humoristinen juttu. Pelkään pahoin, että olen sukeltanut liian syvälle, mutta minun tarkoitukseni oli hyvä. Älkää välittäkö pikku seikoista, vaan koettakaa tuntea ne suuret asiat, joita olen tahtonut saada sanotuksi. Ne ovat suuria ja tosia, vaikka voi olla mahdollista, etten ole onnistunut esittämään niitä kyllin tajuttavasti."
Hän luki ja lukiessaan piti Ruthia silmällä. Vihdoinkin hän oli saavuttanut hänet, hän ajatteli. Tuossa hän istui hievahtamatta paikoiltaan, silmät kiinnitettyinä häneen ja tuskin hengittäen ollessaan kokonaan sen lumon vallassa, hän ajatteli, jonka hänen näkemyksensä oli aikaan saanut. Hän nimitti juttuansa "Seikkailuksi", ja se oli seikkailun jumaloimista — ei satukirjojen, vaan todellista ihmekertomusta villistä työnantajasta, joka rankaisi kauheasti ja palkitsi ruhtinaallisesti ja joka oli uskoton ja oikukas vaatien kauheata kärsivällisyyttä ja murhaavaa yön ja päivän raadantaa, tarjoten loistavaa, aurinkoista kunniaa tai mustaa surmaa tikahduttavan janon tai nälän tai pitkän, hirvittävän, kuumehoureisen tajuttomuuden jälkeen, tai johti hien ja veren pisarrellessa ja hyönteisten ahdistaessa pitkän työn ja vaivan perästä kuninkaalliseen kunniaan ja jumalaiseen toimintaan.
Kaikkea tuota ja vielä paljon muutakin hän oli sovittanut kertomukseensa, ja se oli juuri tuo, kuten hän uskoi, joka lämmitti Ruthia hänen istuessaan ja kuunnellessaan. Kuulijan silmät olivat levällään, kalpeilla kasvoilla leimusi puna, ja ennen kuin hän lopetti, hänestä tuntui, että Ruth hengitti kiivaammin. Totisesti, hän oli lämmennyt, mutta hän ei ollut lämmennyt kertomuksen, vaan kertojan itsensä vuoksi. Hän ei paljoa ajatellutkaan sitä. Se oli Martinin väkevä luonnonvoima, sama vanha voiman säteily, joka tuntui virtaavan hänen ruumiistaan häneen. Näennäisesti oli kertomuksen voima vallannut hänet, mutta se oli vain kuin kanava, jota myöten toisen voima virtasi häneen. Hän tajusi vain tuon voiman eikä sen välittäjää, ja kun hän näytti kiihkeimmin joutuneen kirjoituksen lumoihin, hänet oli vallannut jokin, joka sille oli kerrassaan vieras — ajatus, kauhea ja vaarallinen, joka kutsumattomana kiihkeästi askarteli hänen aivoissaan. Hän oli tavannut itsensä miettimässä, millaista olisi olla naimisissa, ja kun hänelle selvisi tuon ajatuksen kiihottava viehätys, hän pelästyi. Se oli siveetöntä. Se ei saanut soveltua hänelle. Naisen kypsyys ei ollut koskaan vaivannut häntä, ja hän oli elänyt Tennysonin runouden unelmien maassa, tajuamatta selvästi niitä herkullisia kuvauksia, joita mestari maalaili rohkeista suhteista kuningatarten ja ritarien välillä. Hän oli aina uinunut unessa, ja nyt kolkutti elämä vaativana kaikille hänen ovilleen. Ajatuksissaan hän kauhistui ja tahtoi asettaa paikoilleen kaikki salvat ja lukot, samalla kun ihmeelliset vaistot vaativat häntä heittämään portin selko selälleen ja pyytämään tuota merkillistä vierasta astumaan sisälle.
Martin odotti tyydytyksellä hänen tuomiotaan. Hän ei epäillyt, mikä se olisi, ja hän hämmästyi kuullessaan hänen sanovan:
"Se on kaunis!"
"Se on kaunis!" Ruth toisti mahtipontisesti hetkisen vaitiolon jälkeen.
Tietysti se oli kaunis; mutta siinä oli jotakin enemmänkin kuin pelkkää kauneutta, jotakin polttavan loistavaa, joka oli tehnyt kauneuden palvelijakseen. Martin loikoi äänetönnä maassa tarkkaillen, millaisen muodon saisi hänen mieleensä kohoava suuri epäilys. Hän oli epäonnistunut. Hän oli mykkä. Hän oli nähnyt yhden maailman suurimmista ihmeistä, mutta ei ollut voinut ilmaista sitä.
"Mitä te ajattelitte — —", hän epäröi hetkisen koettaessaan ensi kertaa käyttää vierasta sanaa — "sen 'motiivista?'" hän kysyi.
"Se oli epäselvä", vastasi Ruth. "Se on minun ainoa arvosteluni kokonaisuudessaan. Minä seurasin kertomusta, mutta siinä oli niin paljon muuta. Se on liian moninaista. Te sotkette kertomuksen kulun puhuessanne niin paljon muusta, joka ei kuulu asiaan."
"Minä tarkoitin pääaihetta", kiiruhti Martin selittämään, "suurta johtavaa aihetta, sitä joka koski elämän kaikkeutta. Minä koetin sovittaa sen itse kertomukseen, joka muodosti sille vain ulkonaisen kuoren. Minulla kyllä oli oikea suunta, vaikka pelkään, että sittenkin tein sen kovin huonosti. Minun ei onnistunut antaa tajuttavaa ilmaisua sille, mitä tarkoitin. Mutta ajan oloon minä kyllä sen opin."