Ruth ei voinut seurata häntä. Hän oli kyllä filosofian kandidaatti, mutta Martin oli astunut yli hänen käsityspiirinsä. Sitä Ruth ei kuitenkaan ymmärtänyt, ja siksi hän puuttuvasta käsityskyvystänsä syytti kirjoittajan hajanaisuutta.
"Te olette liian kielevä", hän sanoi. "Mutta siitä huolimatta siinä on kauniita kohtia."
Martin kuuli hänen äänensä kuin pitkän matkan päästä, sillä hän mietti ankarasti, lukisiko hän hänelle "Merilaulujansa" vai ei. Hän loikoi siinä synkän epätietoisena, jolloin Ruth katseli tutkistellen häntä, samalla kun hänen mieleensä palasivat itsepintaisesti luvattomat ajatukset avioliitosta.
"Tahdotteko te tulla kuuluisaksi?" hän kysyi äkkiä.
"Kyllä, miksikä ei", tunnusti Martin. "Sekin on osa seikkailua. Kuuluisuuden halu ei kuitenkaan ole pääasia, vaan se työ, joka tuon kuuluisuuden tuottaa. Ja kuuluisaksi tuleminen merkitsisi minulle jotakin vain sikäli, että se auttaisi minua johonkin muuhun. Juuri sen muun tähden minä haluan tulla hyvin kuuluisaksi."
"Teidän tähtenne", hän tahtoi lisätä ja olisi lisännytkin, jos Ruth olisi osoittanut mielenkiintoa siihen, mitä hän oli lukenut.
Mutta Ruth mietti liian kiihkeästi keksiäksensä hänelle jonkin toimialan, joka olisi edes lähimainkaan mahdollisuuksien rajoissa, eikä voinut sen vuoksi kysyä, mikä se "muu" oli, johon hän oli viitannut. Kirjallisella alalla hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, siitä Ruth oli varmasti vakuuttunut. Tänään hän oli todistanut sen alkeellisella ja kaaosmaisella tuotannollaan. Hän osasi puhua hyvin, mutta häneltä puuttui kaikki keinot ilmaista elämyksiään kirjallisesti. Hän vertasi Tennysonia ja Browningia ja suorasanaisia mielikirjailijoitaan häneen, jolloin Martin joutui aivan toivottomaan valoon. Hän ei kuitenkaan sanonut hänelle koko ajatustaan. Hänen ihmeellinen mielenkiintonsa häneen johti häntä lykkäämään sen tuonnemmaksi. Martinin halu kirjoittaa oli kai sittenkin pieni heikkous, josta hän ajan oloon vapautuisi. Sitten hän varmaankin mukautuisi vakavampiin elämänvaatimuksiin. Ja silloin hän varmaan myös onnistuisi. Ruth tiesi sen. Martin oli niin voimakas, ettei hän saattanut tuhoutua … jos hän vain lakkaisi kirjoittamasta.
"Minä toivoisin, että te näyttäisitte minulle kaikki kirjoituksenne, herra Eden", hän sanoi.
Martin karahti punaiseksi mielihyvästä. Ruth osoitti mielenkiintoa, se kuitenkin oli varma. Hän ei ollut antanut suoranaista hylkäystuomiota. Hän oli sanonut muutamia kohtia hänen kirjoitelmistaan kauniiksi, ja se oli ensimmäinen rohkaisu, jota hän koskaan oli keneltäkään saanut.
"Kyllä mielelläni", hän sanoi kiihkeästi. "Ja minä lupaan teille, neiti Morse, että minä vielä pääsen perille. Olen jo päässyt pitkälle, tiedän sen, ja minun on päästävä vielä paljoa kauemmaksi, minun tulee päästä perille, vaikka minun sitten pitäisi ryömiä käsin ja jaloin." Hän otti esille kimpun käsikirjoituksia. "Tässä on 'Merilauluja'. Kun te palaatte kotiin, lähetän ne teille saadaksenne lukea ne joutoaikoina. Ja teidän täytyy luvata minulle, että sanotte minulle, mitä niistä todella ajattelette. Ja minä pyydän teitä puhumaan minulle suoraan!"