"Minä puhun teille aivan suoraan", lupasi Ruth mielessään kiusallinen ajatus, ettei hän ollut hänelle nyt ollut suora.
XV LUKU
"Ensimmäinen taistelu on käyty ja lopetettu", sanoi Martin katsellen peiliin sinä iltana. "Mutta vielä on edessä toinen ja kolmas ja taistelu taistelun perään loppumattomiin, ellei…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan katseli hetkisen pientä, kehnoa huonettaan antaen silmäinsä surullisina viipyä palautetuissa käsikirjoituskasoissa, jotka oli kasattu erääseen nurkkaan lattialle. Hänellä ei ollut varaa lähettää niitä uudelle matkalle, ja viikon kuluessa niitä oli kasaantunut kokonainen pino. Niitä tulisi lisää huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana, kunnes kaikki olisivat kotona. Ja nyt hän olisi kykenemätön lähettämään niitä uudelle kiertomatkalle. Hänellä oli kirjoituskoneen kuukauden vuokra maksamatta, eikä hän voinut sitä suorittaakaan, koska hänellä nipin napin oli rahaa viikon täyshoitoon, joka myös oli langennut maksettavaksi.
Hän istahti ja katseli pöytää miettivästi. Siinä oli runsaasti mustepilkkuja, ja äkkiä hänelle selvisi, että hän piti siitä.
"Rakas vanha pöytä", hän puheli, "minä olen viettänyt muutamia onnellisia hetkiä sinun ääressäsi, ja sinä olet ollut minulle oikein hyvä ystävä, kun katselemme asiaa tarkemmin ja tunnustamme kaiken. Sinä et koskaan sysännyt minua luotasi, et koskaan tyrkyttänyt minulle painettuja hylkäyslippujasi etkä valittanut liian pitkistä työpäivistä."
Hän laski kätensä pöydälle ja hautasi päänsä niihin. Hänen kurkkuaan kuristi, ja hänen mielensä teki itkeä. Se muistutti häntä hänen ensimmäisestä tappelustaan, kun hän oli kuuden vuoden vanha, kuinka hän oli antanut iskuja kyynelten juostessa pitkin poskia, jolloin häntä kahta vuotta vanhempi poika oli lyönyt häntä niin, että hän oli hetkeksi lakannut hengittämästä. Hän näki poikajoukon ympärillään piirissä ulvovan kuin villit, kun hän viimein kaatui kuin meritaudin tuskissa veren juostessa nenästä ja kyynelten kirvelevistä silmistä.
"Pieni nulikkaraukka!" hän mutisi. "Ja nyt sinä olet yhtä pahoin piesty.
Sinut on hakattu mäskiksi. Sinut on lyöty maahan ja olet lopussa."
Mutta tuon ensimmäisen taistelun näky viipyi yhä hänen luomiensa alla, ja kun hän katseli, hän näki sen muuttuvan ja liittyvän pitkään tappelujen sarjaan, joka sitä seurasi. Kuutta kuukautta myöhemmin "Juustonaama" (se oli pojan haukkumanimi) oli pieksänyt häntä uudestaan. Mutta sillä kertaa oli Juustonaama saanut mustelman silmäänsä. Niin se jatkui. Hän näki kaikki, taistelun taistelun perästä, jolloin hän aina joutui alakynteen ja Juustonaama kerskui ja irvisteli. Mutta koskaan hän ei ollut juossut pakoon. Hänen voimansa tuntuivat vahvistuvan sitä muistellessa. Hän oli aina pysynyt paikoillaan ja niellyt tappionsa. Juustonaama oli ollut oikea pikku taistelupukari eikä ollut koskaan tuntenut häntä kohtaan vähintäkään sääliä. Mutta hän oli pysynyt paikoillaan. Hän oli kestänyt kaiken!
Seuraavana kuvana hän näki kapean sivukujan ränsistyneitten talorähjien välissä. Sen päässä oli yksikerroksinen tiilirakennus, josta kuului säännöllinen painokoneen jytinä, kun se valmisti ensimmäistä "Enquirerin" painosta. Hän oli yhdentoista ja Juustonaama kolmentoista, ja molemmat he möivät Enquireriä. Siinä oli syy, miksi he olivat täällä, he odottivat lehtiänsä. Ja tietysti Juustonaama oli sielläkin hyökännyt hänen kimppuunsa ja syntyi taas taistelu, joka kuitenkin jäi ratkaisematta, koska viittätoista minuuttia vaille neljä painohuoneen ovi heitettiin auki ja poikajoukko hyökkäsi sisään taittamaan sanomalehtiänsä.