"Minä löylytän sinut huomenna", hän kuuli Juustonaaman uhkaavan; ja hän kuuli oman äänensä piipittävän ja värisevän pidätetystä itkusta ja lupaavan, että hän kyllä saapuisi huomenna.
Ja hän oli siellä seuraavana päivänä kiiruhtaen koulusta ollakseen ensimmäisenä paikalla ja joutuenkin kahta minuuttia ennen Juustonaamaa. Toiset pojat kehuivat häntä, selittivät hänen virheitänsä taistelussa ja vakuuttivat hänelle voittoa, jos hän tekisi heidän neuvojensa mukaan. Samat pojat neuvoivat myöskin Juustonaamaa. Kuinka he olivatkaan nauttineet tuosta taistelusta! Hän viipyi muistoissaan kyllin kauan voidakseen kadehtia noilta pojilta sitä näytelmää, minkä hän ja Juustonaama olivat heille tarjonneet. Niin he aina jatkoivat kolmenkymmenen minuutin ajan, kunnes taas painohuoneen ovi avattiin.
Hän näki itsensä päivästä päivään rientävän koulusta Enquirerin kujalle. Hän ei voinut kulkea nopeasti. Hän oli kankea ja jäykistynyt ainaisesta tappelusta. Hänen kyynärvartensa olivat kyynärpäästä ranteeseen mustat ja siniset annetuista iskuista, ja siellä täällä kidutettu liha alkoi pullistella paiseihin. Hänen päätänsä, käsivarsiansa ja olkapäitänsä pakotti, hänen selkäänsä vihloi — koko hänen ruumistaan kivisti; ja hänen aivonsa olivat raskaat ja vaivaantuneet. Hän ei leikkinyt enää koulussa eikä myöskään mitään lukenut. Vieläpä hiljainen paikallaan istuminenkin kidutti häntä. Vuosisatoja tuntui kuluneen siitä, kun hän oli alkanut nuo jokapäiväiset tappelut, ja aika tuntui vierivän hitaasti, ja edessä aina olisi odottamassa loppumattomiin tappelu tappelun jälkeen. Miksi hän ei voinut Juustonaamaa kerran kurittaa niin, että olisi riittänyt? hän usein ajatteli. Se olisi päästänyt hänet, Martinin, vapaaksi tuosta ainaisesta tuskasta. Milloinkaan ei ollut juolahtanut hänen mieleensä lakata taistelusta ja antaa Juustonaaman pieksää häntä.
Ja niin hän kuhnusti Enquirerin kujalle sielultaan ja ruumiiltaan sairaana, mutta oppien kärsivällisyyttä, kohdatakseen ikuisen vihollisensa Juustonaaman, joka oli aivan yhtä kipeä kuin hänkin ja aivan yhtä halukas lopettamaan koko taistelun, ellei koko sanomalehtipoikien joukko olisi katsellut ja kiihoittanut ylpeyttä ja voitonhimoa. Eräänä iltana heidän koettaessaan epätoivon vimmalla kahdenkymmenen minuutin ajan nujertaa toisiaan, kuitenkin seuraten sääntöä, joka kielsi potkimisen, päättäen olla lakkaamatta, ennen kuin toinen olisi maassa, Juustonaama kesken kaiken puuskuttaen ehdotti, että he lopettaisivat. Ja Martin muistellessaan siinä pää käsien varassa värisi nähdessään tuon kuvan itsestään tuona kauheana iltana kauan sitten, jolloin hän horjuen ja puuskuttaen oli sylkenyt haljenneesta huulesta juoksevan veren suustaan voidakseen huutaa Juustonaamalle, ettei hän tahtonut lopettaa, ellei Juustonaama tunnustaisi hävinneensä. Juustonaama ei tunnustanut, ja niin taistelu jatkui.
Seuraavan ja sitä seuraavana päivän ilta, aina loputtomiin, näki noiden taistelujen uudistuvan. Joka päivä, kun hän ojensi mustelmaiset kätensä alkaaksensa, niitä pakotti kauheasti, ja jo ensimmäiset saadut ja annetut iskut aivan kuin halkaisivat hänen aivonsa. Sen jälkeen kaikki musteni hänen ympärillään, ja hän tappeli sokeasti kuin unessa, nähden vain Juustonaaman suuren hahmon ja palavat eläimelliset silmät, kaikki yhtenä tanssivana ja keinuvana sekamelskana. Hän keskitti kaiken huomionsa noihin kasvoihin, kaikki muu häipyi tyhjyyteen. Koko maailmassa ei ollut mitään muuta kuin nuo kasvot, eikä hän saisi koskaan rauhaa, siunattua rauhaa, ennen kuin hän olisi hakannut verisillä nyrkeillänsä liiskaksi nuo kasvot tai ennen kuin nuo toiset veriset nyrkit, jotka jollakin tavalla kuuluivat noille kasvoille, olisivat nakanneet liiskaksi hänet. Ja sitten vasta, tavalla tai toisella, seuraisi hänelle lepo ja rauha. Mutta lopettaa kesken oli hänelle, Martinille, kerrassaan mahdotonta. Tulipa kerran päivä, jolloin hänen nuhjustettuaan Enquirerin kujalle ei siellä ollutkaan Juustonaamaa. Juustonaama ei tullut ollenkaan. Pojat onnittelivat häntä ja kehuivat, että hän oli voittanut Juustonaaman. Mutta Martin ei ollut tyytyväinen. Hän ei ollut voittanut Juustonaamaa, eikä Juustonaama häntä. Probleemi oli jäänyt ratkaisematta. Vasta jälkeenpäin he saivat tietää, että Juustonaaman isä oli kuollut juuri sinä päivänä.
Martinin ajatus kiisi nyt vuosien halki erääseen iltaan, jonka hän oli viettänyt teatterin ylimmällä parvella. Hän oli seitsemäntoista ja oli juuri palannut mereltä. Syntyi käsikähmä. Joku oli käynyt kurittamaan jotakuta, ja Martin kävi välittämään, kun joutui ihan Juustonaaman kiiluvien silmäin eteen.
"Minä annan sinulle näytelmän jälkeen", hänen vanha vihollisensa kähisi.
Martin nyökkäsi. Ylimmän parven järjestysmies oli matkalla rauhanhäiritsijäin luo.
"Minä kohtaan sinut teatterin edustalla viimeisen näytöksen jälkeen", kuiskasi Martin kasvoillaan kiihkeä jännitys, jonka vuoksi hän tuskin kuuli ja näki mitään esityksestä.
"Onko sinulla apumiehiä?" hän kysyi Juustonaamalta näytöksen lopussa.