"Me olemme myöhästyneet", hän sanoi. "Saamme hieman jatkaa illallisen jälkeen.".
Ja illallisen jälkeen he työskentelivät kello kymmeneen kirkkaan sähkölampun valossa, kunnes viimeinenkin alusvaatekappale oli silitetty ja viety taitettuna varastohuoneeseen. Oli kuuma Kalifornian yö, ja vaikka akkunat olivat selkosen selällään, oli huone tulipunaisine silitysuuneineen kuuma kuin hornan kita. Martin ja Joe ahersivat paitahihasillaan, käsivarret paljaina, hikoillen ja haukkoen ilmaa keuhkoihinsa.
"Onpa tämä samaa kuin laivan lastaus kuumassa vyöhykkeessä", sanoi
Martin, kun he astelivat yläkertaan.
"Sinusta tulee hyvä", kehaisi Joe. "Sinä tartut työhön kuin kelpo mies ainakin. Jos sinä jatkat samalla tavalla, tarvitsee sinun olla vain yksi kuukausi kolmellakymmenellä dollarilla. Jo seuraavana saat neljäkymmentä. Mutta älä sano minulle, ettet ole ennen silittänyt. Minä kyllä näen itse paremmin."
"En ole ikinä riepuakaan silittänyt, ennen kuin tänä päivänä, usko, jos tahdot", väitti Martin.
Häntä hämmästytti väsymyksensä, kun hän joutui omaan huoneeseensa, sillä hän oli unohtanut sen tosiasian, että hän oli ollut jaloillansa neljätoista tuntia ja tehnyt työtä hetkeäkään levähtämättä. Hän käänsi herätyskellon kuuteen saadakseen nukkua viisi tuntia, sillä yhteen asti hän lukisi. Riisuen kenkänsä turvonneista jaloista hän istahti kirjojensa seuraan pöydän ääreen. Hän avasi Fisken, jonka oli jättänyt kaksi päivää sitten, ja alkoi lukea. Hän ei tahtonut oikein käsittää ensimmäistä kappaletta ja alkoi lukea sitä uudelleen. Hän heräsi siihen, että hänen puutuneita lihaksiansa pakotti ja vuoriston virkistävä tuuli oli alkanut hyväillä häntä avoimesta ikkunasta. Hän katsahti kelloon. Se osoitti kahta. Hän oli nukkunut neljä tuntia. Hän riisti vaatteet päältään ja heittäytyi vuoteeseen, jossa nukkui jo ennen kuin pää oli ehtinyt painua tyynylle.
Tiistai oli aivan samanlainen kiireen työn ja touhun päivä. Se nopeus, jolla Joe työtänsä suoritti, herätti Martinissa ihailua. Joe oli oikea työn paholainen. Hän oli järjestänyt työt niin, ettei jäänyt hetkenkään väliä. Hän keskitti kaiken tarmonsa työhönsä huomaten tarkasti, missä voi säästää aikaa, osoittaen Martinille, missä hän teki viisi liikettä vaikka saattoi päästä kolmella, tai kolme siinä, missä kaksi riitti. "Ajan säästökeino", sanoi Martin seuraten esimerkkiä. Hän oli itse työmies, joutuisa ja kestävä, ja hänen ylpeytensä oli aina vaatinut, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä hänen työtään, eikä hän saisi uupua toisen rinnalla. Tulos siitä oli, että hän keskitti kaikki voimansa ottaakseen huomioon kaikki toisen viittaukset ja pysyäkseen aina tämän tottuneen toverinsa rinnalla. Hän "lapsutti" kauluksia ja kalvosimia hieroen kovetusaineen pois sisällä olevasta vahvikekankaasta, etteivät kerrokset liimautuisi yhteen, kun tuli silityksen aika, ja teki sen niin hyvin, että sai Joelta korkeimman kiitoksen.
Ei ilmestynyt koskaan hetkenkään väliaikaa, jolloin ei olisi ollut mitään tehtävää. Joe ei odottanut mitään, ei ollut syytä tehtäviä lykätä toistaiseksi, ja niin hän juoksujalkaa kiiruhti työstä toiseen. He silittivät ja tärkkäsivät kaksisataa paitaa sinä päivänä taittaen paidan yhdellä ainoalla yhdistetyllä liikkeellä laskokselle niin, että hihansuut, kaulus ja edus asettuivat oikean käden ympärille. Samalla vasen käsi piti paidan helmaa ja miehustinta, ettei se tahriintuisi, ja heti oikea käsi painoi ne niin kuumaan tärkkiin, että heidän täytyi pistää kiireesti kätensä kylmään veteen. Sinä iltana he tekivät työtä puoli yhteentoista silittäen "houkutuskappaleita" — kaikkia noita poimutettuja, reikäisiä ja ilmavia ihanuuksia, joita hienot naiset käyttävät.
"Minulle on sopivampaa lastaustyö troopillisissa seuduissa kuin tämä vaatteitten vellominen", nauroi Martin.
"Mutta se on minun ainoa askareeni", vastasi Joe vakavasti. "Minä en osaa mitään muuta kuin pesemistä."