Martin mietti.
"Ja antaa sinun levätä huomisen päivän", esitteli toinen. "Sinä tarvitset sitä. Tiedät sen itse. Minun lihakseni ovat ainakin haljetakseen turvonneet."
Hän puhui totta. Villi ponnistus, loputon taistelu minuuteista ja sekunneista koko viikon, silmitön hyökkäys työstä työhön ja viivytysten pelko, lakkaamaton tarmon jännitys, joka oli pitänyt käynnissä tuota inhimillistä moottoria ja tehnyt hänestä työn paholaisen, oli nyt lauennut, ja hän oli kuin kokoonlysähtänyt. Hän oli kulunut ja masentunut, ja hänen kauniit kasvonsa riippuivat velttoina. Hän veteli tupakkaansa hengettömästi, ja hänen äänensä oli omituisen kuollut ja yksitoikkoinen. Kaikki vireys ja tuli oli sammunut hänestä. Hänen riemunsakin näytti surulliselta.
"Ja ensi viikolla meidän on tehtävä tuo kaikki uudestaan", hän sanoi surullisesti. ".Ja mitä hyvää siitä kaikesta on, hä? Joskus minä toivon, että minä olisin maantienkiertäjä. He eivät tee mitään ja saavat kuitenkin elatuksensa. Ah! Toivoisinpa, että minulla olisi lasi olutta. Mutta tuskin voin liikuttaa koipiani mennäkseni kapakkaan saamaan sitä. Sinä jäät kotiin ja lähetät kirjasi pakettina, muuten olet kirottu hölmö!"
"Mutta mitä minä täällä teen koko sunnuntain?" kysyi Martin.
"Lepään. Sinä et tiedä, miten väsynyt olet. Katso, minä olen niin väsynyt sunnuntaisin, etten voi lukea edes sanomalehtiäni! Kerran minä olin kipeänä — lavantaudissa. Makasin sairashuoneessa kaksi ja puoli kuukautta. En pannut rikkaa ristiin koko sinä aikana. Se oli ihanaa."
"Se oli ihanaa!" hän kertasi unelmoiden.
Martin meni kylpyyn ja huomasi sen jälkeen, että pääpesijä oli hävinnyt. Varmaan hän oli mennyt saamaan olutlasinsa, päätti Martin, mutta puolen mailin matka kylään ja kapakkaan sen vuoksi tuntui hänestä liian pitkältä. Paisuttuaan kengät jaloista hän makasi selällään vuoteessaan ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hän ei tarttunut mihinkään kirjaan. Hän oli liian väsynyt nukkuakseen, ja niin hän lojui tuskin mitään ajatellen puolityperässä väsymyksen horrostilassa illalliseen asti. Siihen toimitukseen ei Joe ilmestynyt, ja kun puutarhuri huomautti, että Joe luultavasti taas oli menettänyt ruokahalunsa maatessaan kapakan roskaisella lattialla, Martin ymmärsi. Hän meni heti illallisen jälkeen vuoteeseen ja päätti aamulla, että hän oli täydelleen levännyt. Kun Joeta ei vieläkään näkynyt, hankki Martin sunnuntain sanomalehden ja laskeusi nurmelle varjoisan puun alle. Aamupäivä kului hänen ymmärtämättään, kuinka. Hän ei nukkunut, kukaan ei häntä häirinnyt eikä hän lopettanut lehteänsä. Hän tarttui siihen uudestansa päivällisen jälkeen, mutta nukahti se kädessä.
Niin kului sunnuntai, ja maanantaiaamuna hän oli kovassa työssä erotellen vaatteita, samalla kun Joe pyyheliina sidottuna lujasti päänsä ympärille valittaen ja kiroillen laittoi koneita kuntoon ja sekotti aineita pesuaineeksi.
"Minä en yksinkertaisesti voi sille mitään", hän selitti. "Minun täytyy juoda heti, kuin lauantai-ilta saapuu."