Toinen viikko kului samanlaisessa jännittävässä touhussa heidän jatkaessa joka ilta työtään myöhään sähkövalossa, mutta tuo jännitys saavutti huippunsa lauantai-iltana kello kolme, jolloin Joen valtasi hetkeksi voitonriemu, ja sitten hän tallusti kapakkaan unohtamaan. Martinin sunnuntai oli edellisen kaltainen. Hän nukkui puun varjossa silmäillen lehteänsä ja maaten pitkät tunnit selällään tekemättä ja ajattelematta mitään. Hän oli liian väsynyt ajatellakseen, vaikka tiesikin, ettei ollut tyytyväinen itseensä. Hän syytteli itseään, vaikka tiesikin, että hänessä hänen tahtomattaan oli tapahtunut jonkunlainen huonontuminen tai oli hänet vallannut omituinen hulluus. Kaikki jumalainen oli hänestä kitketty pois. Kunnianhimon kannukset olivat tylsyneet. Hänessä ei ollut elinvoimaa tunteakseen niiden pistoa. Hän oli kuollut. Hänen sielunsa oli kuollut. Hän oli vain eläin, kuormajuhta. Hän ei nähnyt kauneutta vihreitten lehtien lomitse väreilevissä päivänsäteissä, ei avaruuden kuultava kupu kuiskaillut hänelle, kuten ennen, eivätkä kosmillisen äärettömyyden salaisuudet saaneet hänen sydäntänsä sykähtelemään. Elämä oli sietämättömän synkkä ja typerä, ja se maistui pahalta hänen suussaan. Hänen sisäisen näkemyksensä kuvastin oli peitetty mustalla verholla ja mielikuvitus oli suljettu pimeään komeroon, jonne ei päivänsäde löytänyt tietä. Hän kadehti Joeta, joka humalanhiprakassa kapakassa saattoi antautua unohduksen humuun eikä ollenkaan muistanut, että oli olemassa maanantaiaamu ja tuleva kuolettavan raadannan viikko.
Kolmas viikko kului, ja Martin inhosi itseään ja inhosi elämää. Häntä tukahdutti tunne, että hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Toimittajilla oli syytä hylätä hänen tuotteensa. Hän saattoi nähdä sen selvästi nyt ja nauraa itselleen ja kauniille unelmilleen. Ruth palautti "Merilaulut" postissa. Hän luki tunteettomana hänen kirjeensä. Ruth teki parhaansa ilmaistakseen, kuinka paljon hän oli niistä pitänyt ja miten kauniita ne olivat. Mutta hän ei voinut valehdella eikä salata totuutta itseltään. Hän tiesi, että ne olivat kokonaan epäonnistuneita, ja Martin luki hänen tuomionsa jokaiselta hänen kirjeensä pintapuoliselta ja innottomalta riviltä. Ja Ruth oli oikeassa, siitä tuli Martin vakuuttuneeksi luettuansa runojansa uudestaan. Kauneus ja ihmeellinen oli paennut hänestä, ja kun hän niitä nyt luki, hän ihmetteli, mitä hän oli ajatellut kirjoittaessaan niitä. Hänen häikäilemättömät lauseensa tuntuivat eriskummallisilta, hänen onnistuneet ilmaisutapansa muodottomilta, ja kaikki oli mieletöntä, epätodellista ja mahdotonta. Hän olisi polttanut "Merilaulunsa" siinä paikassa, jos hänen tahtonsa olisi jaksanut ponnistaa niin paljon, että olisi saanut ne tuleen. Konehuone oli kyllä likellä, mutta ei maksanut vaivaa raahata niitä pesään. Koko hänen tarmonsa oli käytettävä toisten ihmisten vaatteitten pesemiseen. Rahtuakaan ei jäänyt yksityisille asioille.
Hän päätti, että hän sunnuntaina piristäisi itsensä ja vastaisi Ruthin kirjeeseen. Mutta kun hän lauantai-illan lopetetun työn jälkeen oli ottanut kylvyn, hänet valtasi kiihkeä halu unohtaa kaikki. "Luulenpa, että lähden katsomaan, mitä Joe hommailee", hän puheli itseään viekoitellen ja samalla tietäen, että hän valehteli. Mutta hänellä ei ollut tarmoa tarkemmin miettiä tuota valhetta. Vaikka hänellä olisi ollut tarmoakin, hän olisi kieltäytynyt sitä tekemästä, sillä hän tahtoi unohtaa. Hän lähti kylään hitaasti ja välinpitämättömästi, mutta kiirehti mielialastaan huolimatta askeleitansa yhä enemmän, kuta lähemmäksi kapakkaa hän tuli.
"Minä luulin, että sinä olit vesipoika", kuului Joen tervehdys.
Martin ei huolinut vaivata itseänsä selityksillä, vaan tilasi viskyä ja täytti lasinsa reunoja myöten, ennen kuin antoi pullon mennä edelleen.
"Älä lörpöttele siitä koko iltaa", hän sanoi hiomattomasti.
Toinen viivytteli pulloa käännellen, eikä Martin voinut häntä odottaa, vaan tyhjensi lasin kertasiemauksella ja täytti sen uudestaan.
"Nyt minä voin sinua odottaa", hän sanoi töykeästi, "mutta pidä kuitenkin kiirettä."
Joe piti kiirettä, ja he joivat yhdessä.
"Työ teki sen, eikö niin?" kysyi Joe.