"Älä puhu minulle!" kivahti Martin.
"Minä olen pahoillani, Joe", hän sanoi, kun he lähtivät päivälliselle.
Kyyneleet nousivat toisen silmiin.
"Kaikki hyvin, vanha veikko", Joe hymyili. "Me olemme helvetissä emmekä voi auttaa itseämme. Ja sinä tiedät, että minä pidän aika lailla sinusta. Siksi tämä kiusaa minua. Alusta lähtien olemme me mainiosti tulleet toimeen yhdessä."
Martin pudisti päätä.
"Jätetään kaikki", ehdotti Joe. "Heitetään hiiteen koko roska ja lähdetään maantienkiertäjiksi. Minä en ole koskaan koettanut sitä, mutta se lienee toki hiton helppoa. Eikä mitään tehtävää. Ajattelehan — ei mitään tehtävää! Minä olin kipeänä kerran, lavantaudissa, sairashuoneessa, ja se oli ihanaa. Toivon, että tulisin taas kipeäksi."
Viikko vieri verkalleen. Hotelli oli täynnä, ja ylimääräiset kimput "houkutuskappaleita" soluivat heille lakkaamatta. He tekivät kerrassaan ihmeitä. He heiluivat myöhään yöhön sähkövalossa, hotkivat ruokansa ja alkoivat työnsä jo puoli tuntia ennen aamiaista. Martin ei enää ottanut kylmiä kylpyjä. Joka hetki samaa aherrusta, ja Joe oli mestarillinen ajan vartija, tarkaten hetkiä huolellisesti, koskaan hukkaamatta ainoatakaan, laskien niitä, kuten saituri kultakolikolta, raataen kuin työhullu, kuumeinen kone, jota auttoi toinen kone, joka oli kerran pitänyt itseänsä Martin Edeninä, ihmisenä.
Mutta Martin kykeni ajattelemaan vain harvoina hetkinä. Ajatusten kammiot olivat suljetut, laudat vedetyt ikkunoihin, ja hän oli kuin niiden varjomainen vartija. Hän oli varjo. Joe oli oikeassa. He olivat molemmat varjoja, ja tämä oli työn ja vaivannäön tulinen pätsi. Vai oliko se unta? Joskus, kun hän tässä höyryävässä ja kihisevässä kuumuudessa antoi raskaan silitysraudan liukua vaikeitten hörtylöiden yli, hänestä tuntui, että se kaikki oli unta. Vähän ajan kuluttua, tai ehkäpä vasta tuhannen vuoden päästä hän heräisi pienessä huoneessansa, jonka pöydässä oli mustepilkkuja, ja ottaisi esille kirjoituksensa siitä, mihin oli ne edellisenä päivänä jättänyt. Tai ehkä tämä uni loppuisi siten, että heräisi vahdinvaihtoon, jolloin hänet herätettäisiin pienessä hytissänsä keulakannen alla ja hän astuisi paikallensa pyörän ääreen, jossa viileä kuuman vyöhykkeen pasaatituuli tunkeutuisi läpi hänen ruumiinsa. Tuli lauantai ja sen ontto voitonhetki kello kolme. "Luulenpa, että menen ja otan lasin olutta", sanoi Joe oudolla, yksitoikkoisella äänellä, joka kuvasi hänen suunnatonta väsymystään viikon lopussa.
Martin näytti äkkiä heräävän. Hän avasi keittiön takaoven, otti esille pyöränsä, voiteli sen ja asetti vaihteen oikeaan. Joe oli puolitiessä matkalla kapakkaan, kun Martin ajoi ohi kumartuneena yli ohjaustangon polkien voimakkaassa tahdissa ja kasvoillaan ilme, joka kertoi hänen päätöksestään antaa pyörän kiitää mäet ja tasaiset tällä seitsemänkymmenen mailin matkalla kuumuudesta ja pölystä huolimatta. Hän nukkui Oaklandissa sen yön ja sunnuntaina ajoi saman matkan takaisin. Ja maanantaiaamuna hän alkoi lopen uupuneena uuden viikon työn. Mutta hän oli pysynyt raittiina.
Viides viikko meni ja kuudes, joina hän lakkaamatta raatoi kuin kone, sielussaan vain pieni elonkipinä, heikosti säteilevä säkene, joka johti häntä jokaisen viikon lopussa kiitämään pyörällänsä sataneljäkymmentä mailia. Mutta se ei ollut lepoa. Se oli yliluonnollisen konemaista, ja se auttoi sammuttamaan hänen sielussaan senkin ainoan kipinän, joka sinne oli jäänyt entisestä elämästä. Seitsemännen viikon lopussa hän aikomattaan seurasi Joeta kapakkaan, jossa hän hukutti elämänsä ja löysi uuden maanantaiaamuun asti.