"Toivoisin, että itse olisit siinä, sinä paksupäinen hollantilainen!" hän huusi. "Tässä paidassa minun kantapäitteni alla! Tästä saat, ja tästä, ja tästä, sinä kirottu saatana! Hillitkää minua! Minä tallaan sen liiskaksi!"
Martin nauroi ja jatkoi työtään. Tiistai-iltana saapuivat uudet pesijät, ja viikon loppuosa kulutettiin heidän opettamiseen. Joe istui ja selitti pesutapojansa, mutta työtä hän ei juuri enää tehnyt.
"Ei tippaakaan", hän virkahti — "ei niin tippaakaan! Ne voivat korventaa minut, mutta ei sittenkään. Työ ei ole minua varten, kiitoksia paljon! Minulle kuuluvat nyt syötetyt vasikat ja vihreäin puiden varjot. Pinnistäkää pois, te orjat! Se on oikein. Pinnistäkää ja hikoilkaa! Ja kun te kuolette, te mätänette yhtä hyvin kuin minäkin, mitä väliä sillä siis on, miten elää! — häh? Sanokaa minulle, mitä hyödyttää koko touhu?"
Lauantaina he saivat tilinsä, ja heidän tiensä erosivat.
"Ei kai hyödytä pyytää sinua muuttamaan mieltäsi, antamaan palttua merelle ja lähtemään minun kanssani?" kysyi Joe toivottomana.
Martin pudisti päätä. Hän seisoi pyöränsä vieressä valmiina hyppäämään satulaan. He pudistivat kättä, ja Joe puristi hetkisen lujasti ja sanoi:
"Me tapaamme toisemme vielä, Mart, ennen kuin kuolemme. Sen minä tunnen luissani ja munaskuissani. Hyvästi, Mart, voi hyvin. Minä pidän sinusta kuin helvetistä, tiedäthän!"
Hän seisoi allapäin keskellä tietä, katsoen, kunnes Martin oli kääntynyt mutkan taakse ja kadonnut näkyvistä.
"Hän on oikea kultamuru, tuo poika", hän mutisi — "oikea kultamuru".
Sitten hän nahjusti tietä pitkin vesisäiliön luo, jossa puolisen tusinaa tyhjäntoimittajia odotti tavarajunan kulkua.